— Eipäs! Mutta eipäs! ärjäisee Pietu ja ylös oljilta hyppää.
Poliisin mällipiiskalla antamat navakat iskut Pietun ruumiissa vielä tuntuvat ja hänen mieltään kääntelee se ennen kuulumaton julkeus, että häntä — aikamiestä — piestään kuin koiraa…ja salvataan tällaiseen häkkiin.
Ja hän kokoaa voimansa, puskee taas oveen, puskee yli voimainsa, heittäypi vihan vimmassa sitä vastaan, viskautuu koppina koko ruumiillaan, lentää kiihtyneenä kuin yöpöllö päin seiniä… rynnistää… yhä rynnistää.
Mutta ovi pysyy kiinni. Ja poliisi kuorsaa rauhallisena asunnossaan.
Nyt suuttuu Pietu silmittömästi. Tästä pitää tulla loppu… loppu… hinnalla millä hyvänsä.
Hän alkaa villinä purra hampaitaan, niin että narskuu. Hän lyö nyrkillään oveen, pieksää terveen kätensä siinä veriin.
Mutta lyö sittenkin.
Päästä täältä takaisin vapauteensa…! Se helähtää hänen aivoissaan suurena, ihanana pyrkimyksenä.
Siellä oven takana on koko avara maailma… siellä ovat ihmiset…siellä Tiina ja pojat… siellä ovat talot… siellä koko hänen entinen elämänsä, joka nyt tähän nykyiseen verrattuna tuntuu olleen sentään koko joukon makeampi.
Kuuma kiihko nousee hänen päähänsä. Ja se kiihko ajaa hänen veriään täältä pois pyrkimään.