Olisipa edes aseita… olisipa rautakanki… olisipa kirves… voi, jos olisikin kirves, jolla tämän helvetin portin pirstoiksi iskisi.
Pietu koperoi itseään. Mutta ei ole mitään hänellä… vangilla, jota jalkaraudat tuolla oven toisella puolella odottavat, ellei tule vapautusta.
Vapautusta!
Itsestään lopulta päätyy Pietun käsi suolivyöhön ja silloin välähtää hänen aivoissaan, joissa kiehuu ja kuohuu sammumaton viha ja kiukku, häjy ajatus.
Hänellä on sentään vyö…
Pietu koettelee ovea. Kulkee sen terveellä kädellään, jonka nyt vielä tuntee saavansa liikkeelle, pitkin ja poikin.
Mutta se on sileä… ihka sileä. Tämän oven kautta pitää tulla loppu tästä kidutuksesta… jos ei elävänä, niin sitten…
Pietu uudelleen hyvin tarkkaan tutkii ovea. Se on sapekas viha, joka häntä ajaa tekemään jos mitä. Eikö löydy yhtään ulkonevaa syrjää… eikö sellaista koloa, johon voisi vyönsä pistää?
Ei löydy.
Vielä kolmannen kerran hän vitkaan kopeloi ovea… haparoi kuin sokea.