Ja lopulta saa sormensa oven ja sen poikki kulkevan raudan väliin.
Nyt! Mutta sentään…
Pietun ajatukset jäätyvät… yht’äkkiä taas kuumenevat… ruumis vapisee… veret tulistuvat…
Mutta samassa läpi aivoin lentää kuoleman kammo hirvittävänä tuskana.
Elämä on sentään lämmin, mutta kuolema…
Käsi sovittaa vyötä oven ja raudan väliin. Siihen menee paljon aikaa.
Sillä käsi tärisee… tärisee…
Elämä on sentään lämmin. Vanginkin on vaikea siitä erota…
Pietun aivot kirkastuvat ja ajatukset tyyntyvät.
Kun pitäisi pistää silmukka kaulaan, jääkin se tekemättä.
— Se itseään tappamaan! ärjäisee hän ja vetää pois vyönsä.