Pastori tuntee saaneensa myrkkynuolen sydämeensä, on tulipunainen, on hätääntynyt eikä voi vastata.
Suntio jäi kokonaan käskemättä. Hänpä ehättää ulos Juhmakan jälkeen, etsii tulipalopakkasessa hänen hevosensa, laittaa isännän rekeen ja nahkaisilla peittelee. Sitten kumartaa hyvin syvään hyvästiksi.
— Tule sinäkin uutena jouluna mukaan! Juuri tätä oli suntio tarkoittanutkin. Naureskellen hän menee sakastiin.
Mutta Juhmakka lähtee kuin vallat ikään tuiskuna ajamaan. Hänen sydämensä ympärillä on kuin puuvillaa ja aivoissa kirkkoviini kiehuu.
— Näin sitä ennenkin on jouluna ajettu! huutaa hovilainen, voiruhtinas ja Pietarin saksa, kun pääsee edelle toisia kirkosta pois ajavia.
Mutta nyt on hän jo ajanut tiepuoleen puolitusinaa talonisäntiä ja pari kolme lampuotia kokonaan kumoon.
Nämä ihmiskullat vain nauravat voiruhtinaalle kokoillessaan hangesta itseään.
Sillä miksikä ei kirkkomäellä kiltisti odotettu, että isäntä Juhmakka olisi päässyt ensimäisenä lähtemään?
Kun on järjestytty, aletaan taas sama komea ajaminen uudelleen huutaen hoilaten ja kiroussanoja mukaan syytäen.
Onhan nyt joulu, tämä siunattu rauhan juhla!