Sakastissa käyntinsä vuoksi viivähti Juhmakkalainen, jotta ei nyt tapansa mukaan ollut ensimäisenä lähtemässä.
Se myöhästyminen piti täten korjata. Hänellä on näetten punaisella veralla reunustettu karhunnahka reen takana, Pietarista tuodut suuret kulkuset ja ihka uudet valjaat, niin ettei mitenkään sovi ajaa muiden hännässä.
Taas ruoskan sivallus, ori korskuen hyppii ja sitten ampuu juoksuun, niin tuliseen ja tuimaan, että hovilainen on tierojen ja lumen ryöppyyn läkähtyä. Ja tie hänen edellään avautuu, sillä jotka eivät ehdi syrjään, ovat kauniisti kumossa. Muutaman reen laidan polkee ori puhki, on siihen taittaa jalkansa ja hovilainen ärjyy:
— Etkö tiedä, että tämä on kahden tuhannen hevonen? Hääh?
Ja samassa hovilainen sivaltaa ruoskallaan korkealla ilmassa.
Rovasti kirkkomäeltä nauraen katsoo kirkosta pois ajavien huimaa kyytiä. Hän seisoo ja laskee itsekseen arvaillen, missä paikassa Juhmakan isäntä ensimäiseksi pääsee.
— Aivan oikein! huudahtaa hän sitten kuin sisäisestä ilosta, kun näkee Juhmakan juuri sillä kohdalla ensimäiseksi lentävän kuin hän oli sen laskenut tapahtuvaksikin.
Sitten hän seuraa vieläkin silmillään Juhmakkaa aina jäälle laskeutumaan asti hoitolan kohdalla. Toiset ovat jääneet jo kauas jäljelle Juhmakasta.
Siinä hoitolan kohdalla tyrkkää Juhmakkalaisen oriin aisa jonkun yksinäisen jalkamiehen päistikkaa silmälleen kinokseen. Se lensi aivan ilmassa sääriään sätkyttäen.
Mies on Lois-Pietu, joka kirkosta paluumatkallaan hoitolaan oli ehtinyt sinne asti.