Juhmakan isäntä sivalsi vielä ruoskallaan rahjusta, jotta repaleiset vaaterähjät pölähtivät.
Rovasti ääneensä nauroi ja sanoi vieressään olevalle lukkarille:
— Juhmakan isäntä on sitä Karjalan aatelia. Häntä pitäisi huonojen jo aikanaan osata väistää.
Lukkari laittoi rilliensä nauhaa, nauroi vastaan ja katsoi täysin ymmärtävästi rovastiin.
Nyt he molemmat näkivät, miten tuo kumoon ajettu mies pudisti nyrkkiä hovilaisen jälkeen. Mutta eivät he kuulleet hänen synkkää kiroustulvaansa eivätkä nähneet, että verta virtasi miehen sieraimista ja suusta. Toista kättään hän näytti kovin arastavan ja mennä nilkutti vaivaistaloon. Oli kai joku hoitolan asukas, arvaili rovasti itsekseen.
Siinä tien poskessa hoitolan luona oli suuria kiviä ja niitä vasten hän oli lentänyt.
— Ai ai sitä isäntä Juhmakkaa! nauroi rovasti vielä rekeen istuutuessaan ja rengin häntä vällyillä peitellessä.
Sitten lähdettiin ajamaan hiljalleen alas mäkeä pappilaa. Lukkari hyppäsi kannaksille ja pysytteli siinä kotipihaansa asti.
— Tunnin takaa tulee kanttori meille, niin lähdemme hoitolaan pitämään hartaushetken, puhuu rovasti.
Lukkari nosti lakkiaan, laittoi rilliensä nauhaa ja erosi.