Sillä lukkari oli kunnallislautakunnan esimies ja siis hoitolan päällikkö.
Kun lukkari avasi suuren tuvan oven, kohtasi häntä outo näkö: puolitusinaa miestä ja kymmenkunta ämmää pui nyrkkiä, rähisi ja kirkui hoitolan johtajalle, joka seisoi heidän keskellään punakkana, hikisenä, aivan hätääntyneenä ja koetti työntää lähimpiä nyrkkejä pois leukansa luota.
Ylinnä rähisi Lois-Pietu toinen käsi siteessä ja toinen nyrkissä johtajan nenän alla, kasvoissa suuria mustelmia ja kuhmuja.
— Senkin antikristus! Vai syöt sinä itse köyhäin vehnäiset ja juot heidän kahvinsa. Me annamme sinulle joulusaunan… kylvetämme luusikin pehmeiksi, ärjyi Pietu.
— Lyökää miehet… lyökää! huusivat ämmät.
— Mitä tämä on? Sinä, Täi-Pietu, saat tästä! ärjäisi lukkari ja löi kohennuskepillä, jonka hän huoneen loukosta sai aseekseen, lattiaan että paukahti.
Liikanimensä kuulemisesta äytyi Lois-Pietu kuin puukolla pistettynä.
— Minä oon Pietu Pippuri, mutta sinä…
— Olet kunnan viheliäisin elätti, puhkui lukkari.
— Ja sinä… enpä kehtaa sanoa ihmisten kuullen.