Sillä siinä samassa oli rovastikin sisällä ja Pietu hiukan perääntyi.
Hoitolan johtaja hyppäsi rääkyvän parven keskeltä suojaan rovastin taakse.
— Mutta jouluna, hyvät ihmiset, tällainen sota! Tyyntykää! vaienteli rovasti.
Lukkari oli kuumennut, rillit putosivat hänen nenältään ja hän tarttui
Pietua vanhan sortuukin kauluksesta, aikoen siitä aikamoisesti ravistaa.
— Älä koske minuun! Muuten haen tänne ikäviä vieraita, ärjyi Pietu.
Lukkari hellitti.
— Kanttori menee tuonne toiseen huoneeseen ja katsoo. Siellä on pikisilmä pikkupoika. On sen äitikin siellä. Illalla tuli, puheli Pietu ja yhä enemmän perääntyi, mutta kasvot mielenliikutuksesta synkkinä ja uhkaavina.
— Mi-mitä te sanotte? änkytti lukkari ja hirvittävästi kalpeni.
Mutta Pietu rohkaistui, sillä hän huomasi lyöneensä vihollisensa.
— Me sanomme, että siellä on vanhoja tuttuja. Jos heitä enää tuntenet… jatkoi Pietu ja jo salakavalasti nauroi.