Rovasti koetti olla tyyni ja hillitä itsensä. Eukot saartoivat rovastin ja paremmin kuullakseen siirsivät huivinsa korvalehden alle ja korva huivin päällä kallella päin kuuntelivat ja muikailivat.
Muuan puolisokea ämmä kuljetti huoneen loukosta toisen koko sokean ämmän aivan rovastin nenän eteen kepistä taluttaen. Nuoria lapsentehneitä naisia lapsi sylissä tuli niinikään parveen. Ukkoja, joiden silmät hämärtivät ja jalat tutisivat paikkaisissa housuissa, kompuroi visasauvat tukenaan kuulostamaan, mistä on kysymys. Keski-ikämiesten ryhmä oli rääsyihinsä lyyhistyä: niin kalpea, luinen ja saamaton.
Kaiken tämän rintaman edessä Pietu yhä seisoi ja aikoi jatkaa sapekkaita syytöksiään.
Mutta rovasti otti johdon käsiinsä ja alkoi pitää tutkintoa.
— Miksi Pietu Pippuri ja te toiset ryhdyitte johtajaa ahdistamaan? kysyy rovasti.
Hoidokkaat katsovat Pietuun, mutta yksi luuranko erityisesti osoittaa
Pietua ja naisen äänellä kilittää:
— Tämä se yllytti… tämä kaiken melun nosti. Kirkosta palasi julmana ja lyötynä. Ärisi vehnäiskahvia johtajalta ja haukkui… meidätkin yllytti.
— Nyt puhuu Pietu Pippuri, mutta säädyllisesti… minä varoitan, sanoi taas rovasti.
— Ka… saatanhan puhua. Ensiksi Juhmakan hovista tuodaan tänne hoidokkaille kahvit ja vehnäiset ja toiseksi hoitolan johtaja ne omaan suuhunsa ajaa. Eikö niin?
— Ei, vastaa lujasti johtaja.