— Suusi kiinni, sinä hävitön mies! ärjäisee rovasti, polkee jalkaa ja häpeää lukkarinkin puolesta.
Mutta Pietu vain nauroi ja nauroi.
— Olen tullut tänne pitämään jumalanpalvelusta, mutta mitä minä kohtaan… ilmeisen kapinan, alottaa rovasti taas puheensa.
— Mitä ne semmoiset jumalanpalvelukset toimittavat, kun niistä palatessa ajetaan ihmiset raajarikoiksi? keskeytti Pietu.
— Onko johtaja aivan voimaton tämän miehen suhteen? kysyy nyt rovasti harmistuneena ja tulipunaisena.
Tuossa paikassa ovat johtaja ja lukkari Pietun niskassa ja kuljettavat häntä jonnekin. Mutta kuriputka on vasta tekeillä. Ei siis muuta keinoa kuin viedä Pietu riiheen, jota on käytetty aina pahimmassa hädässä. Pietu on ääneensä haljeta, hän kiroaa, hän irvistää, hän haukkuu, hän sylkee, potkii, heittelee itseään ja huutaa vimmatusti.
Mutta neljä lujaa kättä häntä retuuttaa riiheen, lopulta tonkkana vetävät, kun Pietu heittäytyy maahan. Vanha sortuukki halkeaa selästä ja sieltä alta paistavat paljaat hartiat. Riiheen hänet salpaavat, jossa jo ennestään on ruumis.
— Jumala armahtakoon! Siinä on mies, joka on ihmisen irvikuva, huokaa rovasti ikkunasta katsoessaan tuota menoa.
Pitkä kapealonkkainen nainen ja kolme kasvavaa lasta asettuu itkemään riihen ulkopuolelle. Se on Pietun perhe.
Johtaja jää vahdiksi. Mutta lukkari palaa sisälle.