— Kanttori toimii tällä kertaa vain kunnan eikä kirkon virkamiehenä, puhuu lukkarille rovasti ja on hiusrajaan asti punainen.
Veri purppuroi silloin lukkarinkin kasvot, sillä hän ymmärtää mitä rovasti tarkoittaa. Suuttuneena lähtee hän tuvasta, menee johtajan tykö riihen luo ja siellä he neuvottelevat, että kun rovasti pois menee, piestään Pietu pehmeäksi.
Sisällä alottaa rovasti saarnansa. Pietu julmasti huutaa ja jyskyttää riihen ovea, sillä hänen sydäntään kouristaa olla pimeässä ja kahden kesken ruumiin kanssa.
Ulkona kirkuvat Pietun vaimo ja lapset. Värisevät, hampaat loukkuvat yhteen, kyyneleet poskille jäätyvät.
Eikä ole helle Pietullakaan riihessä alastomin hartioin.
Mutta rovasti sisällä tuvassa saarnaa syntisille ja publikaaneille. Hän näkee silmiensä edessä aivan läjäpäässä riettautta, laiskuutta, irstautta, saamattomuutta, viheliäisyyttä; sairautta, köyhyyttä, senkin seitsemänlaista kurjuutta… ja hänen tunteellinen, kuohahtava sielunsa liioittelee kaiken kahdenkertaiseksi.
Johtajaa palelee riihen ovella, vaikka hänellä onkin paksut sarkavaatteet.
— Se täällä jouluna seisomaan ja värisemään! Hänellä on munalukko ja hän kiertää riihen oven lukkoon, pistää avaimen taskuunsa ja lähtee yhdessä lukkarin kanssa asuntoonsa kahville.
Pietun huuto yhä kuuluu ja riihen ovi ryskää. Vaimo rukoilee johtajaa ja lapset pakkasen kynsissä parkuvat.
Rillit ovat kadonneet lukkarin nenältä ja hän on suunnattoman hajamielinen.