— Voi maailman viheliäisyyttä! huokaa rovasti ja lopetti saarnansa.
Hän pani jonkun hakemaan johtajaa. Johtaja tuli hätäyneenä.
— Johtaja laskee Pietun vapaaksi. Mies paleltuu kuoliaaksi riiheen.
Kyllä se jo riittää täksi kerraksi.
Pietun vaimo niiaili kiitokseksi. Mutta rovasti pisti hänen käteensä kahden markan rahan.
— Tällä voit ostaa paidan miehellesi, sanoi hän vaimolle.
Vaimo — Tiina — näytteli muuten jumalista, oli kirjaihminen ja heleä ääni hänellä oli, niin että oli kirkossa laulajien kantajoukkoa.
Johtaja toi Pietun pois. Mies rukka oli sinisen harmaa ja suusta valui näljää.
— Köyhän niskaan te kaikki hyppäätte. Ja te aiotte minua lyödä, minua, jota oma isäni ei ole koskaan lyönyt. Eikä kukaan koskaan lyö. Viimeistä kertaa me ollaan täällä. Ämmä, ota puoskat, me lähdemme. Ja minä vannon, että tähän taloon en enää tule. Mutta ensi käräjissä koitellaan, uhkasi Pietu, kokosi itsensä ja läksi.
Vaimo yltyi taas itkemään. Mutta seurasi Pietun jäljessä mukanaan kolme poikaa.
Se oli surullinen matkue joulupäivänä. Paljas iho vilahteli Pietun selkäpuolelta, housut myötään soluivat polviin, toinen käsi siteessä, toinen housuja pidellen, naama mustelmissa ja kuhmuissa mennä nilkutti tämä yhteiskunnan hylky hakemaan jostain lämmintä loukkoa tässä vihlovassa pakkasessa. Häntä seurasi vaimo, kapealonkkainen, nälän kuivaama olento suorana kuin seiväs itku kurkussa ja rovastin antama kaksimarkkanen kourassa. Ja matkueen häntänä kulki kolme alaikäistä poikaa ketineissä, joille mustalainenkin olisi sylkäissyt.