Rovasti heitä ikkunasta katsoi, otti sitten kiiruusti pitkän lankavyönsä naulasta — se olikin jo koko vanha — ja lähetti sen johtajan mukana Pietulle ruumiin suojaksi.
Mutta Pietu sylkäisi ja kirosi vyölle. Johtaja sai sen tuoda takaisin.
Rovasti tunsi itsensä loukatuksi.
— Mitä sanoi? kysyi rovasti johtajalta.
— Viimeisellä tuomiolla sanoi kovasti rovastia syyttävänsä. Mutta muita ensi käräjissä.
Katkera piirre nousi rovastin suupieliin. Koko aamupäivän hyvä mieli oli häipynyt tähän rähinään.
— Maksaako vaivaa täällä työskennellä? kysyi hän johtajalta.
— Minä lähden tästä virasta. Olen saanut siihen kanttorilta kehotuksen ja uhkauksia, puhui johtaja rovastille vastaan.
— Joutavia. Parempi on laihakin sopu kuin lihava riita. Minä pidän puolianne. Te jäätte tänne. Sillä hyvä.
Rovasti lähti eikä kysynyt lukkaria, joka arkana värjötteli hoitolan tarvehuoneessa odotellen rovastin lähtöä.
Sitten hänkin lähti. Laittoi taas rilliensä nauhaa ja astui kanttorin ja kunnallislautakunnan esimiehen täydellä arvolla ja vakavuudella.