Rovastilla oli kahveli pystössä pöydällä lepäävässä kädessä ja toinen käsi oli nyrkissä.

Noin hirvittävässä asennossa ja näin julmana ei kotiväki koskaan ennen ollut nähnyt aina rauhallista ja hyvää pappaa.

Pappilan herkullisen joulupäivällisen päälle oli pudonnut rovastin pahatuuli. Kaikkien ruokahalu oli mennyt. Karin itki ääneensä ja Einar oli hirvittävän levoton.

— Mutta rakas… lasten kuullen. Sinä itse unhotat, että nyt on joulu, puolusteli ruustinna ja itki.

— Kyllä tämä on hullu aika, sanon minä. Kuka meistä enää uskoo Jumalaan?

Rovastin ääni oli särkynyt. Sillä hän ei saanut silmistään Pietua… tuota inhottavaa miestä.

Se vei häneltä ruokahalun, vei mielen tyyneyden ja rikkoi hänen omassa kodissaan joulurauhan ja juuri tämän joulun, joka nousi keskipäivän korkeuteensa niin kauniina ettei vertaa.

Pietu lyhytniskaisena likasilmäisenä parran sänki kovin pitkänä rokon puremine kalpeine naamoineen kummitteli tuossa hänen edessään väljässä sortuukissa. Ja sitten paljaat hartiat repaleisen nutun alta vilahtavat ja sen mustalla pohjalla liikkuu syöpäläisiä.

— Hyi… hyi… hyi!

Oliko kumma että häneltä ruokahalu meni?