Tämä perhe oli ennenkin sattunut hänen tielleen. Mutta ei hän tullut siitä välittäneeksi, kun niitä samanlaisia oli pitäjässä useampia.
Vaikka Pietu kyllä taisi olla kaikista etumaisin.
Rovasti nousi pöydästä. Käveli rauhatonna ja hajamielisenä servietti leuan alla ruokasalin lattiaa. Ja perhe katsoi häntä jännitettynä kuin suuren murhenäytelmän pääosan esittäjää katsotaan teatterin palkeilla.
Kaikesta näkyi, että ukkoon oli isketty kirvelevä nuoli aina sydänvereen asti. Noin poissa suunniltaan… noin vihastuneena… noin pelättävänä ei häntä vielä milloinkaan oltu nähty.
— Etkö, rakas pappa, saata meille sanoa, olemmeko me yksin vikapäät suureen suruusi? kysyi Karin mennen rovastin luo ja itkien puristaen häntä kädestä.
— Miksi olette niin välinpitämättömät siitä, mikä on kalleinta elämässä? Mutta minä unohdin teidät. Syy on kai minussakin.
Nyt vasta rovasti kertoi tapauksen hoitolassa supistaen sen mahdollisimman vähään.
Kotiväki kuunteli sitä kauhulla. Sitten se hyväilyillään piiritti rovastin.
Ukko jo alkoi lauhtua ja istui taas. Ruvettiin uudelleen syömään. Mutta se sujui kuitenkin kuin pakosta.
— Saattaisi tässäkin pitäjässä olla pappina, ellei olisi noita loisia joka talo tulvillaan. Ne ovat tämän Suomen nurkan maanvaiva, kuten ennen heinäsirkat Egyptissä. Ne pistävät likaisen kielensä joulurauhaasikin ja hämmentävät sen sekaisin kuin pyykkipadan. Ne pienetkin pahat nostavat vuoriksi niskaasi ja niillä suuta on virstamäärissä. Oo… taivas sitä julkeutta, mitä on siinä miehessä… siinä Lois-Pietussa! Minä aivan punastuin sitä ruokottomutta ja sydän hyppäsi nähdessäni hänen syöpäläisiään.