Näin pahan tuulensa purettuaan kotiväkensä hyväilyihin, lähti sitten ukko rovasti Juurikkalan salolle.
III LUKU.
Ellei Pietu olisi niin sydänjuuriinsa asti kiihotettu ja hänen verensä niin rajussa liikkeessä, paleltuisi kai hän raukka tässä purevassa pakkasessa. Mutta hänen sisuksissaan palaa veri vihan liekeissä tuossa kovaksi ajettua maantietä kulkiessaan kirkonkylän koiralauman haukkumana. Jalaksen jälki aivan kiiltelee heikossa auringon valossa. Maantie nauhana luikertaa korkealle mäelle kohti Juurikan saloa. Sen tien valikoi Pietu huomatessaan että kirkonkylässä jokaisen mökin ovi oli salvassa, kun hän niille koputti.
— Tuntuuko, ämmä, sinusta joululta? kysyy Pietu jälkijoukolta.
— Joulu tämä kai on muille, mutta meille kuolinpäivä. Nämä puoskat ovat pian väsyneet ja minä tonkaksi palellun. Huu — ii — ih! vastaa eukko ja vavahuttaa olkapäitään.
— Tässä tulee Tynkkäsen mökki. Sinne me asetumme vaikka väkisin. Mutta entä syömistä? Olisi pitänyt syödä hoitolassa ennen lähtöä. Vaikka silti se on niin tuota pikku pulma. Eivät ne ilkeä nähdä meidän nälkään kuolevan… kunhan päästään vain lämpimään…
— Mennään… mennään… huokaa Tiina.
— Mennään… kinttuja jo puree vimmatusti…
— Mutta? Askon korvalehti on aivan valkea. Jeesus! Pojan korva on paleltunut, vaikeroi Tiina.
Askon — nuorimman pojan — oikea korvalehti on kova ja valkea. Poika huutaa kurkun täydeltä.