Rovastin reki lipuu jo kaukana. Näkyvät reestä vain suuret susiturkit ja uppokuuma puuhkalakki.
Rovasti tuntee kuitenkin pian omantunnon soimausta. Mutta hän lohduttaa itseään sillä, ettei niillä ole enään pitkältä mökille. Juoskoot! Ja tämä äskeinen teko häneltä oli tarpeellinen Pietun ojennukseksi, kuritukseksi ja nuhteeksi. Se oli erityisesti Herralta Jumalalta niin tarkoitettukin.
Mutta Pietun joukko juoksee.
— Voi… voi… voi meidän jouluamme! Me olemme kadotuksen lapset… me raukat, joita ihmiset pahemmin vierovat kuin järjettömiä elukoita. Kiveä kovempi saattaa olla ihmisen sydän kun se siksi rupeaa. Vaikka Kristus on meidätkin kalliisti lunastanut, niin ihmiset meitä potkivat pahemmin kuin koiraa, huokailee Tiina ja kokee ponnistaa voimiaan.
— Mitä sinä turhia parut? Eihän tässä vielä ole niin hengen hätää…
Tuolla on mökki. Siellä on lämmintä… ja leipääkin. Helei, ämmä!
Juokse, kyllä jaksat! Ja, pojat, nyt täysi mustalaisen kyyti, kokee
Pietu panna leikiksi, vaikka tunteekin, että nyt jo on kuolema
kantapäillä.
Sillä häntä itseäänkin puistattaa kuin veret jäätyisivät tuossa paikassa.
Jalat tuntuvat kangistuvan.
Pentti ja Tahvo pitäen toisiaan käsistä näyttävät hyyteisiltä rääsykääröiltä, jotka vikkelästi liikkuvat mökkiä kohti.
— Mutta Asko! Voi taivaan jumala Askoa! Nyt… nyt, Pietu, tulee rangaistus, kun sinä herjasit pappia… ja niin hyvää pappia… Asko raukka! huutaa äkkiä Tiina ja kallistuu Askoa kohti.
— Asko… rakas Asko… kuule… kuule… rakas lapsi!