Mutta Asko ei kuule mitään. Retkottaa vain kankeana äitinsä käsipuolessa.
— Asko on kuollut! parkuu Tiina vihlovasti.
— Pääsi jouluna taivaaseen. Juostaan… juostaan! kehottaa Pietu.
Tiina tempaa Askon syliinsä. Yhä vinhempää kyytiä he painavat.
Tiina itkee ääneensä ja valittaa:
— Voi sentään meitä, joita ihmiset hylkivät… voi sentään! Eikö maan päällä olekaan rakkautta, vaikka siitä kirkoissa saarnataan? Ei ole… ei ole… kuollaan kaikki!
Tiina tuupertuu Asko sylissä keskelle kovaa tietä ja jää siihen. Hänen silmänsä villinä leiskaavat ja rinta huokuu. Mielenliikutus on lopettanut hänen viimeiset voimansa.
— Minä tahdon mennä yhdessä Askon kanssa hautaan… mennä taivaaseen Jeesuksen jalkain juureen ja huutaa: ei ole maan päällä rakkautta… ei ole! Minä tahdon mennä Askon kanssa taivaaseen. Ei siellä ole murhetta… ei vilua… ei kyyneleitä… vaan laulu kai… ku… uu. Jeesus! Nyt… tulee… ku… o… le… ma.
* * * * *
Asko lepää hänen sylissään iäistä untaan. Kyyneleet ovat jäätyneet pikku miehen silmiin, jotka ovat lasikkaat kuin ammutun jäniksen. Ei värähdystäkään hennossa ruumiissa. Kaikki on lopussa.