Pietu katsoi ihmeissään isäntää
— Olenko minä sitten kuin laho puu, jonka päällitse saa ajaa ilman mitään?
— Jos oikein puhutaan, niin vielä huonompikin. Sillä puu ei tule valittelemaan. Menet nyt.
— Enkä mene.
— Vai et.
— Maksaako isäntä kipurahoja?
— En… en penniäkään. Vai olet tullut kiristämään.
— Sitten minä vien käräjiin.
Hovilainen katsoi ympärilleen, näkyikö missään todistajia. Ja kun niitä ei näkynyt, meni hän ottamaan ruoskaa.
Mutta silloin sai jo Pietu jalat alleen. Hän juoksi ja räkytti: