Niin alkoi Pietu asua saunassa. Muuttoon ei mennyt sen pitempää aikaa kuin hoitolasta lähtöönkään.
Aidaksia Pietu aina hämärissä kävi taittelemassa sieltä täältä pelloilta, kunnes lopulta eksyi aivan valmiiksi pilkottuhin halkoihin, joita öisin kirkonkylältä säkillä kantoi. Ne Henttu Vänskän yhtenäiset iltapuheet halkovajoista ja niiden suurista puupinoista veivät kuin itsestään Pietua niitä näkemään ja niiden hyvyyksistä hyötymään, öisin hän saunansa lämmitti, jotta talonväki ei nähnyt millaisia puita hän poltti.
Varsinkin kirkkaina kuutamoöinä nämä halonhaentaretket kirkonkylältä olivat Pietusta herkullisia. Vasta sitten hän lähti, kun tiesi kaikkien nukkuvan. Koirista oli pahin vastus. Niitä täytyi pettää milloin mitenkin. Tavallisesti Pietu veti rääsyistä ommellut sukat kenkäinsä päälle, jotta askelia ei kuullut koirakaan.
Kun hän tuli jotain taloa lähelle, meni hän pimeään varjopaikkaan. Seisoskeli siellä kauan väjymässä. Heristi korviaan ja teroitti kuuloaistinsa niin tarkaksi, että itsekin sitä jo kummasteli. Hän kuuli lumen putoamisen katolta, kuuli kun hevonen tallissa kääntyi makaamaan toiselle kyljelleen tai kätkyt heilahti asuinrakennuksessa. Kun ei mitään vaaraa ollut, niin hiipi hän seiniä pitkin hiljaan, hyvin hiljaan ja lopulta ryömi vatsallaan halkovajaan. Eivät ne missään olleet lukossa, niin että oli hyvä pääsö. Tuo hiipiminen ja ryömiminen oli Pietusta aivan hauskaa. Sillä hän nautti siitä, että hän sai pettää näitä rikkaita ja niiden koiria. Mutta jos koira haukahti, silloin Pietu säikähti ja sydän löi korviin kuuluvasti. Täytyi panna aivan pitkäkseen ja olla siinä kauan, hyvin kauan, että koira kerkesi nukkua. Sitten taas eteenpäin ja aina varovaisemmin… yhä vieläkin hiljemmin… jotta lopulta tuo mykkä äänettömyys häntä itseäänkin pelotti. Mutta siinä oli siltikin nautintoa. Sillä varastaa on hauskaa sille, joka siihen kerran on ryhtynyt. Kaikki kiellettyhän tässä maailmassa on makeinta.
Ja kun Pietu pääsi halkovajaan, oli siellä puuta kattoon asti. Sillä Pietu teki öiset retkensä vain rikkaihin taloihin. Oli valkotuohista kuivaa koivua, oli pieneksi pilkottua petäjäpuuta. Pietu nopli säkkinsä täyteen, mutta hiljaan, hiljaan. Takaisinpaluu yksikätisenä täysinäisen säkin kanssa oli hankalin ja siihen meni toisinaan kovin paljon aikaa. Mutta Pietu ei arkaillut. Hän sai rohkeutta siitä, että hänelle oli tehty vääryyttä, suurta, suurta vääryyttä, jonka rinnalla tämä hänen leikintekonsa lähimäistensä halkojen kanssa oli vain viatonta sukkeluutta, mikä ei tehnyt ketään köyhäksi, mutta pelasti hänet joukkoineen kuolemasta viluun.
Äänettömät nukkuvat talot olivat Pietusta hassunkurisen hauskaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän niiden öinen kuningas, joka milloin tahansa voisi ne tulena lähettää taivaalle lämpimiksi. Ja niiden mukana lehmät, lampaat, hevoset ja… ihmiset. Hänellä oli mahtava alue… koko laaja öinen kirkonkylä valtikkansa alla. Sanovat häntä pieneksi ja köyhäksi. Mutta silti hän on rikas ja mahtava. Sillä onhan hänellä ihmisen kaikkivoipa järkikulta, jonka avulla voi tehdä hirveitä.
Nyt äkkäsi Pietu olevansa tavattoman paljon ylempänä eläintä, jonka itsensä puolustamistaito on niin rajoitettu, puhumattakaan koston ymmärtämättömyydestä.
Ja Pietu jo kummasteli, miksi köyhät ja sorretut kärsivätkin niin paljon, kun heillä kuitenkin on ihmisen kultainen järki.
Se on hullu ihminen, joka sietää vilua, kun jalkain juurella on valmiita pilkotuita ja kuivia puita. Se oli jo Pietun aivoissa aivan samanlainen selviö kuin että tehdystä työstä on oikeus pyytää palkkaa.
Kun Pietu pääsi maantielle ja tunsi sen kovan pohjan jalkainsa alla, hän aina ilostui ja lämpeni. Sillä taas oli niin hyvin onnistanut. Hän kantoi selässään herkullista lämmintä, jonka syleilyssä taas nouseva päivä kuluisi kuin morsiamen sylissä.