Ja sitten perille päästyään hän ryhtyi lämmittämään. Koko säkillisen hän aina yössä poltti, ettei tikkuakaan jäänyt tunnustähdeksi aamuksi, millä puulla sauna oli lämmitetty.

Joukko nukkui riepujen ja olkien sisällä lattialla. Niin se oli määräkin. Pietu vain valvoi ja lämmitti, kohenti uunia ja lämmitti, nautti, paistoi itseään ja lämmitti.

Sauna oli puolillaan savua. Mutta lattialla saattoi hyvin loikoa, sillä savu ei ulottunut sinne asti.

Tuossa yöllä savun seassa häärätessään koko maailman nukkuessa sikeintä untaan, oli Pietu kuin lähettiläs pahojen henkien pimeiltä mailta. Yö oli hänen työaikansa ja sen hiljaisuudessa hänen ajatuksensa kasvoivat. Oliko hän rikollinen? Kaukana siitä. Juhmakka väärensi mittoja, osti ja möi voita ja oli rikas. Rovasti möi rahasta opetuksia hyvän ja pahan tiedon puusta ja oli siitä ylpeä ja ylennetty. Pastori saarnatuolissa vikisi ja siitä hassutuksesta sai tuhannet vuodessa. Kirkonkylän kauppias kirjoitti vääriä laskuja ja möi huonoja tavaroita korkeasta hinnasta. Ja oli sentään mahtimies, jolle Pietukin nosti lakkiaan. Hoitolan herra söi vaivaisten vehnäiset, mutta oli edelleen virassaan. Lukkari laittoi oman lapsensa hoitolaan kunnan elätettäväksi, mutta uhkasi häntä piestä, kun hän siitä huomautti, ja rovasti ehätti lukkarin avuksi. Niin eikö hän saisi lämmitellä täällä korpisaunassa yösydännä viimaisessa pakkasilmassa vaikkapa vain kenen puilla? Oo — jaa!

Ja Pietu lämmitteli, yhä lämmitteli. Kun tulivat puut hiilokselle ja uunissa oli sellainen korkea läjä hehkuvia pieniä palasia, joita Pietu puukepillä hämmenteli, niin lämpö löi hänelle vasten suuta kuumana polttavana kuin nuoren tytön suukkonen. Se oli vasta nautintoa, oi… oi…!

Kunpa aina olisi ollut näin runsaasti lämmintä, niin ei olisi Askokaan viluun kuollut eivätkä varpaat Tiinalta irtauneet.

Pietun täytyi riisua pakostakin alaruumiinsa paljaaksi ja kääntää se tulta kohti. Ruumis imi lämpöä, iho pehmeni, paisui, laajeni… veri kulki kuin riemuiten laihoissa suonissa.

Siinä Pietu makasi uunin suun edessä ja ähkyi mielihyvästä. Toisinaan unohti senkin, että taas sinä päivänä oli tuskin mitään syönyt.

Vaikka ei olekaan leipää, niin onpa lämpöä… aivan omasta takaa.

Muut nukkuivat, mutta Pietu valvoi, kunnes oli varma, ettei tulesta olisi vaaraa.