Luonnon lahjoittamat nesteet silti vielä Pietunkin ruumiissa elämästä kihoilevat. Ja kun käsi jää aivan hoidotta, huononee se päivä päivältä. Se rustottuu, käy kankeaksi ja toisinaan kolottaa, että Pietu hammasta puree. Joka ilta maata pannessaan hän sitä tarkastaa, mutta eihän se pelkästä katselemisesta parane. Kuta useampi viikko kuluu, jää sen katseleminenkin. Sillä Pietu uhallakaan ei tahdo kättään parantaa. Sen suuremman eläkkeen hän saa käräjissä, kuta kollompi on käsi. Vasta käräjien jälkeen hän alkaisi sitä laastaroida. Nyt olisi tyhmyyttä ruveta puoskaroimaan Juhmakan piiloja. Sanoisi korkea oikeus käräjissä, että eihän tuossa ole niin mitään ja vetäisi viivan koko jutun selkään.
Mutta eipäs nyt vedä! Ja Pietu toisinaan on hyvilläänkin, että käsi käy vain huonommaksi. Heltiävät ne vielä Juhmakan kukkaron nauhat ja sieltä leveämahaisesta säämiskäpörssistä putoilee hänen kouraansa noin tuota hopeaa ja paperirahaa…sitä rojakkaa, jolla ostetaan maat ja taivaat…oh… hoh…!
Mitä hän tällä rahanpaljoudella tekee? No itselleen hän laittaa sarkapuvun, uudet kaksipohjaiset lapikkaat punaisilla varrensuilla, ostaa hopeakuorisen ankkurikellon, pari litraa viinaa, sikareja, lapsille pompomia, jauhoja, perunoita, kalaa, voita…
Vatsassaan tunsi nyt Pietu hirvittävää tyhjyyttä. Milloin se olikaan, kun hän viimeksi söi? Ei tämä komento kelpaa. Ruokaa pitää saada.
Tammikuun kelmeä aurinko laittoi vinot säteensä saunan kovin tuhruisesta ikkunalasista Pietullekin terveisiksi. Ne valaisivat tätä iankaikkista puolihämärää ja vuodattivat Pietun sieluun hyvän annoksen repäisevää rohkeutta.
— Joko, Tiina, jaksaisit leipoa?
— Mitä sinä leivottaisit? kysyy Tiina nauraen.
— Vaikka vehnäistä.
— Ai — ai!
— Sinullekin ostamme suuren huivin ja villahameen ja narskuvat anturakengät, kun saamme Juhmakan maksamaan.