— On se suuri onni, että on terveet silmät, puhui Pietu itsekseen, kun taas kirkkaasti näki eteensä.
IX LUKU.
Pikku pappilassa istui pastori aina yksinään kuin hiiri rautalankaisessa satimessaan. Hän kuljeskeli ikävissään välipalaksi ikkunasta ikkunaan, kurkisteli ulos eikä nähnyt muuta kuin tuon ainaisen kansakoulun, jonka sisässä tiesi istuvan sen typerän opettajan vielä typerämmän rouvansa kanssa haukuskelemassa pitäjäläisten typeryyttä. Ja häntä hammastelemassa ja hänen jokaista askeltaan vaanimassa ja hänestä kylälle juoruja laittamassa.
— Oo— meitä ihmisiä… jumalan kuvia, joiden silmillä perkele kiikaroi, huokaa lopuksi pastori yksinäisyyttään.
Nyt hän menee kaapilleen ja ottaa sieltä pikarillisen sitä katkeraa juomaa, jonka hän helvettiin kiroaa.
— Kunhan ne taas näkisivät, niin huutaisivat suu auki: on taas pastori… hyi sitä lähimäisensä parjaamista!
Tämä opettaja se on hänen paha omatuntonsa, jonka kanssa hänen pitää asua saman aidan sisässä.
Saman katon alla ei hänellä ole muita kumppaneita kuin vanha emännöitsijä, joka rähisee ja riitelee ja jättää huoneetkin siivoamatta, kun vain haistaa, että pastori on seurustellut konjakin kanssa. Häntäkin pitää pastorin pelätä ja vapista… sillä se on kissa, joka sylkee, kun niikseen tulee. Ennenkuin hän rohkenee mennä kaapilleenkaan, täytyy hänen tarkkaan kuulostaa, missä päin emännöitsijän askeleet kulkevat.
Näissä huoneissa on tyhjyyden valtakunta. Ei ääntä, ei liikettä, puhumattakaan lapsen helakasta naurusta tai rouvan kirkkaasta laulusta ompelunsa ääressä.
Sitä tavaraa ei pastorilla ole koskaan ollut, ei muuta kuin povi täynnä tyhjyyttä ja kaihoa, aivot tyytymättömyyttä ja suonet konjakin katkua… toisinaan.