Mitä on elämä? Ja mitä on kuolema? Sitä filosofeeraa pastori ja ryypiskelee. Elämä on muotojen vaihtumista… kuolema niiden särkymistä… Hän on vain särkyvä eikä koskaan luova… ei koskaan… ei koskaan.
Ja kuitenkin hän pelkää sydämensä pohjasta virkansa menettämistä, tämän viran, jonka hän tuntee itselleen olevan liian korkean.
Tuossa on isän perintöä kirjoituspöytä, missä on kulunut viheriä verka. Sen ääressä hän ei jaksa ajatella, sillä silloin nousee hänen silmiinsä isä keppi kourassa ja julman uhkaavana niinkuin ennen ylioppilasaikana, kun tiesi hänen ryypiskelleen. Tässä on vanha täytetty sohva, jonka päälliskangas on rikki ja tyynyn koreaksi ommeltu päällinen hien tahrima. Sillä sohvalla on äiti hänen tähtensä monet itkut itkenyt, monet surut sulattanut, kunnes lopulta murheesta taittui.
— Oo… mitä on elää? Sitäkö että edelleen syntiä tekisi?
Tässä on pieni piironki. Sen yksi laatikko on täynnä sisaren haukkumakirjeitä, sisaren, joka on kaupungissa ylpeä tohtorin rouva.
Tuolla kirjahyllyn takana on pieni lukollinen laatikko. Siinä on revolveri, jonka hänen veljensä kruununvouti lähetti hänelle pari vuotta takaperin joululahjaksi pyynnöllä, että hän ymmärtäisi sen arvon ja lakkaisi olemasta sukulaistensa mätämuna.
— Voi…voi…
Jos hän otti askeleen minne tahansa tässä autiossa… hirvittävän yksinäisessä asunnossaan, niin aina ikävät muistot nousivat joka loukosta kuin sadat mustat kädet häntä kuristamaan.
Entä tuolla ulkona? Siellä oli ilma täynnä hänen häpäisemistään, siellä nauru saatanallisena räjähteli ihmisten suusta häntä pilkatakseen, siellä sanat pirullisina sinkoilivat, siellä valkoiset hampaat kääntyivät häntä kohti irvistääkseen hänelle.
— Voi… voi…