Pastori ei kestänyt enää. Hän menee taas kaapilleen hyvin hiljaan ja kaataa suuhunsa pikarillisen sitä katkeraa juomaa, johon on pantu muutamia hiukeita helvetin tulikiveä.
Siinä samassa hän näkee Pietun tulevan. Pastori melkein ilostuu. Sillä tämä mies on yhtä merkitty, yhtä syljetty kuin hänkin.
Hän tuntee kuin osanottavaisuutta Pietuun. Ja jos Pietussa ei olisi niin läjittäin noita inhottavia syöpäläisiä, niin ottaisi hän hänet käsikoukkuun, istuttaisi pöytään, kantaisi konjakkipullon siihen ja joisi vaikka emännöitsijän silmäin alla yhteiskunnan kurjien maljan.
Mutta nyt. Ei sovi sekään. Jo kylliksi nauravat silläkin, että Pietu hänen luonaan käy.
Kas vain! Eikös kurkisteta nytkin opettajan ikkunaverhon takaa Pietua. Ja tietysti nauretaan hänelle ja Pietulle. Aamulla kuuluu opettajan rouva tiedustaneen pastorin vointia. Ja sitten hymyilleen.
— Niin… niin… sekin sivistys on hienoa, sillä tämä rouva uskoo olevansa hienouden huippu.
Mutta samassa kopistelee jo Pietu sisälle. Hän tulee herraspuolelta, sillä kyökissä on ovi aina häneltä suljettu.
Pastori kokee laitella itseään ryhdikkäämmäksi, sukii tukkaansa ja nostaa takkinsa kaulusta.
Kun Pietu astuu sisälle, kumartaa hän hyvin syvään ja niistää sitten nenänsä housuihinsa.
— Noo… mitäs Pietulle kuuluu? kysyy pastori aluksi hiukan arkana.