— Ja juon… lisää Pietu ajatuksissaan.
— Eihän sitä herroilla ole vaivaa, lisää pastori.
— Muun kuin oman itsensä kanssa… miettii Pietu.
— Minä puhuin jo Juhmakalle Pietusta, ehättää pastori.
— Mitäs tuo sanoi?
— Ei lupaa maksaa.
— Ei tietysti.
— Mutta älä heitä! Joka särkee, se maksaa, on vanha laki.
— Pakostakinhan minun on kiinni pitäminen hovilaisesta. Nähkääs, hyvä pastori, minulla on suuri joukko, en pysty työhön nähkääs, kuolen nälkään minä ja joukkoni… jollen Juhmakalta saa eläkettä.
Pastorin silmien edessä on kuin veripunaista savua, joka löi häntä vasten suuta. Hän näkee Pietun kuin etempää… kuulee hänen äänensä kuin verhon takaa. Aivoissa polttaa helvetin tulikivi veriä. Siitä se nousi tämä savu.