— No se on jo erinomainen pohja opetuksessa.
Molemmat nauroivat. Moe vei Pertin pyssyvarastolleen. Pertti oli osannut esittää asiansa Moen itserakkautta kyllin imartelevasti, niin että hän lämpeni Pertille. Oli siinä monellaista tuliluikkua. Moe näytti ensin haulikoita ja selitti niiden rakennetta huomauttamalla, että haulikoilla ampuessa on tärkeintä, miten saada aikaan sopiva haulien hajoitus.
Sitte tarttui Moe luodikkoihin ja yhtä perinpohjaisesti näytteli niitä.
— Jos aivotte tulla tosi pyssymieheksi, niin silloin pian luodikko käteen. Haulikko on poikanulikkain ja sunnuntai-metsästäjien murha-ase. Luodikko vaatii tarkkaa silmää ja varmaa kättä eikä rääkkää otuksia, sillä kiväärin luoti tekee varmasti työnsä. Sata metriä on sopivin välimatka. Karhun minä ammun mieluummin viiden metrin päästä. Sen lähempää työnnän nalliin keihään.
Moe näytti karhunkeihäänsä ja sanoi viiden karhun veressä sen kärkeä kastaneensa.
— Näistä yhden nahka on täällä salissa.
Moe avasi viereisen suuren huoneen oven ja veti sinne Pertin. Pertti oudostui sen omituista sisustusta. Täällä oli paljon maalauksia. Muuan esitti nuorta karhua maistelemassa muurahaisen munia. Taulut olivat Moen oman käden työtä.
Pertti ymmärsi, että kyllä hän nyt oli mahtavampansa satuttanut. Pertin silmissä oli noissa tauluissa sanomaton ihastus, vaikka itse asiassa olivat hyvin keskinkertaisia harjoitelmia.
Korkeaselkäisen sohvan molemmissa päissä venyi alas mustan ketun nahka ja sen edessä oli karhun talja. Sitä näytteli Moe Pertille.
He palasivat takaisin työhuoneeseen,