— Diana! komensi Moe ja koira-äiti huoneen loukosta tuli hänen luo.
Tämä Diana on seisova lintukoira. Koettakaa, miten korkea on takaraivon nystyrä!
Pertti koetti.
— Silmien pitää olla tummanruskeat ja korvalehtien niin pitkät, että ulottuvat lähes kuonon päähän asti, eivätkä saa päättyä terävään huippuun. Rinta syvä, mutta ei leveä, lanne vähän taipunut, peräpuoli ruumiista suhteellisesti kalteva ja häntä kuin pitkä, suora kampa. Karvasuortuvat aaltoilevat, mutta eivät kiharat. Väri tummanruskea mahonkiväri. Sellainen on puhdasrotuinen irlantilainen setteri. Ja niinkuin näette on Diana juuri sellainen.
Moe mittaili ja näytti koiraansa joka puolelta. Pertti seurasi hartaana katselmusta.
Sitte meni Moe eteiseen, vihelsi ja äänsi:
— Morjens!
Kohta sieltä pihalta hulmusi toinen koira. Moe otti sen käsitelläkseen ja alkoi siitä luennoida Pertille:
— Tämä on ruotsalainen ajokoira. Sellaisen päälaki on loivaan kaartuva ja pää edestäpäin katsoen näyttää kapealta ja pitkältä. Korvat ulottuvat puoleen kuonoon ja kapenevat hieman alaspäin. Takaraiva on ainoastaan hiukan leveämpi kuin hampaita kohti heikosti kapeneva kuonoluu. Tulkaa katsomaan täältä edestäpäin!
Pertti seurasi Moea, taivutti vähän syrjään ruumistaan, ummisti vasemman silmänsä ja tähtäili samoin oikealla silmällä kuin näki Moenkin tekevän Morjensin päätä. Koira seisoi totisena ja katsoi viisailla, kirkkaan loistavilla ja tummilla silmillään tarkastajoita.