— Lopetamme tällä kerralla, sanoi Moe.
Pertti kiitti ja kumarteli.
— Teidän pitää lähteä jonakuna päivänä minun kanssani metsälle. Siellä se on paras opetussali. Hankitte pyssyt ja lähdemme. Eikö niin?
— Olisin erinomaisen kiitollinen, jos voisin päästä herra Moen seurassa.
— Lähdemme vaikka parin päivän takaa. Mutta pyssyjä ostaessanne minä mielelläni antaisin teille muutamia neuvoja. Taikka vielä paremmin: käymme ne yhdessä ostamassa.
Pertti riemuitsi sielussaan. Sovittiin, että huomenna Moe tulisi käymään hänen luonaan ja sitte yhdessä ostettaisiin pyssyt.
Pertti oli jo varhain iltapäivällä tullut, mutta ilta oli kerjennyt kulua ja yö alkaa, kun hän läksi pois Moen luota. Yksin kotiin kulkiessaan kauniissa syyskuun kuutamossa, tunsi hän sielussaan, että tämä päivä oli ollut ihanin hänen elämässään. Moe, tuo suuri mies, tuo mainio metsämies, kuulu taiteilija ja itsetietoinen ihminen, jota kaupungin herrat hienosti pelkäsivät, oli todella tullut hänen ystäväkseen ja opettajakseen! Mikä kadehdittava onni! Voi mikä riemu!
Moe oli tarjonnut hänelle illallisen ja yhdessä sen päälle he olivat maistelleet kahvia ja liköriä. Sen ääressä oli Moe lämmennyt yhä rakastettavammaksi, yhä avomielisemmäksi, yhä veljellisemmäksi. Ja huomenna oli Moe luvannut tulla käymään Pertin kotona!
Ja hän tulikin. Pertti vei Moen saliin ja pyysi istumaan. Oluttehtaalta oli hän tilannut portteria erityisesti Moea varten. Ja sitä kantoi sisälle palvelijatar, mitä Pertti erityisellä huolella oli opettanut Moelle niiaamaan.
Moe heitti arvostelevia silmäyksiä ympärilleen ja ajatteli itsekseen: tavallinen poroporvarin koti!