— Äiti epäilee turhia. Hän on vannonut rakastavansa minua ja naivansa minut.
— Mutta minulle hän on vakuuttanut, ettei hänellä ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Ja hän matkustaa kohta pois…
— Äiti kiusaa minua turhaan. Pertti rakastaa minua ja minä rakastan Perttiä eikä meitä nyt kukaan erota. Tämä lapsi on se, joka luovuttaa minut Pertille teiltäkin, äiti, vaikka ette muuten olisi suostunutkaan.
Ja Maiju nosti samalla sairasta lastaan äitiään kohti, ilon väike silmissään.
— Sinut on Pertti kurjasti pettänyt.
— Ei Pertti minua petä. Hän on vannonut minulle ikuisen rakkauden valan ja minä hänelle. Ja äidin pitää antaa siunauksensa meidän liitollemme.
— Hän on suuri roisto — tuo Pertti! huusi Toivoska. Maiju vain naurahti ja asetti lapsensa makaamaan.
Mutta kun ei Perttiä kuulunut tulevaksi takaisin ollenkaan, niin jo joutui Maijukin jännitykseen. Toivoska etsi Perttiä kaupungilta ja kuuli hänen asuvan muutaman poliisi-tuttavansa luona. Toivoska lähti sinne Pertin puheille, mutta Pertti ajoi hänet ulos huoneesta. Toivoskaa neuvottiin nyt haastattamaan Pertti raastuvanoikeuteen lapsen elättämisestä. Se oli Toivoskasta siivotonta ja raakaa, mutta muuta keinoa ei ollut.
Maiju meni tajuttomaksi, kun hänelle äitinsä kertoi asiasta. Ja nyt se vasta suurin kurjuus oli astunut sisään tuohon auringolle ja keväälle pyhitettyyn taloon. Toivoska huokaili ja sadatteli Maijua, joka oli näinä muutamina päivinä käynyt lumen kalpeaksi sydämen kivusta, että Pertti oli sittekin uskoton.
— Voiko, äiti, maailma olla näin paha ja ihmiset ilkeitä? kysyi hän tuskissaan äidiltä.