— Tuosta on viisi hirttä poikki! Sinä se sika olet, joka tärvelit tytön, minkä moni sinua parempi mies olisi mielellään ottanut vaimokseen. Ulos, sanon minä! Ja kysy perään puheestani, jos pystyt!

Häväistynä täytyi Pertin lähteä. Mutta poliisi jäi, Pertin tilaaman juoman ääreen muistelemaan itsekseen Toivosen Maijun koreita kasvoja, jotka olivat hänetkin ennen lumonneet. Ja hän olisi nyt ollut valmis antamaan Pertille selkään.

Ravintolasta kuljeskeli Pertti tarkkaamatta, minne kulki. Häntä harmitti poliisin puhe. Sittenkin ne olivat ihmiset varmat siitä, että lapsi oli hänen. Kahta suurempi syy on hänellä lähteä täältä pois — — uusiin oloihin.

Syyssade putosi taivaasta virtana. Katuojat norosinaan tulvivat vedestä ja kattoputkista se koskena putosi alas. Tällaisessa roskailmassa sivuutti Pertti vain harvan kulkijan, jonkun kotiinsa kiirehtivän, helmojaan kantavan sateenvarjoniekka ompelijattaren, öljykkäissään purjehtivan poliisin tai kumikappaisen herrasmiehen.

Nyt hän huomasi olevansa apteekin punervan värilyhdyn alla. Siitä hän kääntyi suureen puistoon, joka oli pimeä ja synkkä. Ainoastaan puistossa olevasta ravintolasta säteili tulta ympäristöönsä kuin raketista, joka on laskettu kohti pimeää avaruutta. Sadetta pitääkseen istahti Pertti penkille pyöreään kioskiin, joka siihen oli rakennettu kesäisiä kävelijöitä varten. Se oli lähellä ravintolaa. Sieltä Pertti hämärästi erotti lasien kilinää, kahvelien helinää ja sekanaista puheen porinaa.

Muuan issikkamies torkkui rattaillaan ravintolan edustalla odottamassa jotakuta sisällä-olijaa. Siinä mustissa öljykkäissä kumarassa nuokkuessaan näytti se ravintolan sisältä heijastavassa valossa kiiltelevältä möhkäleeltä, joka nöyränä otti selkäänsä taivaan veden koko runsauden.

Pertti katsoi ravintolaa kohti ja hänessä heräsi ajatus, että siellä herrain kapakassa olisi olo toisellaista kuin likaisessa anniskelussa, jossa hän oli istunut poliisituttavansa kanssa. Hänenkin pitäisi saada istua tuollaisessa paikassa kahveleja helistelemässä ja issikoilla itseään odotuttamassa…!

Se nyt oli puolihumalaisen miehen unelma, mutta silti se tuntui Pertistä aivan mahdolliselta. Miks'ei maailmassa hänkin, kuten muutkin?

Sade hiukan lakkasi, Pertti nousi ylös ja lähti kohti Toivoskan asuntoa. Oli jo myöhäinen ilta. Kun hän pääsi perille, oli Toivosen lesken asunto lukossa. Eikä tulia näkynyt.

— Nukkukoot!