Pertti tiesi naapuriasukkaan heinäliiterin pihan perällä ja sinne oli nyt paljon turvallisempi mennä kuin lesken luokse. Ensi kertaa ei hän suinkaan heinissä nukkuisi.
Helposti hän pääsikin heinävajaan. Siellä hän pimeässä kopeloi itselleen sijaa. Ensin osui hän olkiläjään ja silppukoneeseen. Sitte sattui hänen kätensä jollekin suuremman laatikon päällä olevalle puuesineelle. Sen hän otti kainaloonsa ja lähti hapuilemaan edelleen. Hän pääsi heinäläjään, asetti kainalossaan kantamansa esineen päänaluseksi ja heittäytyi pitkälleen heiniin.
Sade ropisi katolle, viereisessä tallissa liikuskeli hevonen ja rottien vikinää kuului joka loukosta. Mutta heinissä oli lämpöistä ja pehmoista. Pertti pian kuorsasi kuin aito ylimaalainen, joka saa unta yhtä hyvin heinäsuovassa kuin sisäänlämpiävän pirtin pankolla.
Aamulla heräsi hän viluun ja yökötykseen. Hänen päässään takoi ja suussa tuntui ilkeä näljä. Hän hyppäsi ylös ja puhdisteli itsensä heinistä. Sitte astui hän ulos niin salaa ja huomaamatta kuin mahdollista, kurkistettuaan sitä ennen, näkyisikö kartanolla ketään. Talossa näyttiin vielä nukkuvan. Pertti lähti lurvailemaan kadulle.
Jonkun ajan takaa palasi hän Toivoseen.
— Tulinpa ottamaan tavaroitani, sanoi hän sisään tullessaan huolettomasti Maijulle, joka näkyi yksin olevan tuvassa.
Pertti huomasi, että Maiju oli läpi-itkenyt. Tyttöparan silmät olivat sameat, kasvot tavallista kalpeammat ja koko liikunto nöyrän arkaa. Hän heitti Perttiin väsyneen katseen, mikä todisti, että se lähti unettomista silmistä.
— Voi, elä heitä minua, Pertti-kulta! Elä hylkää minua, joka sinua rakastan…!
Maiju puhuessaan siirtyi aivan lähelle Perttiä ja kuiskasi hänelle viimeisen kuumasti, vaikeroivasti kuin olisi veren syöksy ollut tulossa hänen rinnastaan.
— Olethan nyt valmis etsimään itsellesi uusia sulhasia, sanoi Pertti kylmästi ja hän kohosi ylös aikeessa erota kohta.