— Juu. Olenpa tietenkin.
— No sitte tiedätte, että ihminen ei tule syömättä aikaan.
— Kyllähän minä sen tiedän niinkuin itsekin näette, ettei tulla syömättä toimeen.
Taas samalla puhuessaan Pertti kiidätti suuhunsa kiiltävän kuparinvärisen lohipalasen. Tytöt nauroivat ja Pertti nauroi.
Niin sitä aikaa kulutettiin tunti tunnilta, kunnes tytöt menivät hyttiinsä nukkumaan.
Pertti lähti uusille löytöretkille laivassa. Hän kuuli bufettihuoneesta iloista ääntä ja kurkisti sinne hyvin uteliaana rohkenematta sisälle mennä. Mutta kun ääni kuulosti hänen korvissaan yltyvän iloisuudessaan, uskalsi hän pistäytyä alas asti.
Hän tuli koreasti sisustettuun laivansuojaan, jonka katossa huojui ohkainen, hyvälle tuoksuvan tupakan savupilvi. Peräseinällä oli suuri kaappi, minkä takaseinän sisäpuoli oli kuvastelevaa peililasia. Siinä Pertti näki uljaan muotonsa ja sai siitä varmuutta itseensä. Kaappi oli täynnä jos jonkinmuotoisia pulloja ja jos jonkinvärisiä.
Juomatouhussa hääri puoli tusinaa herrasmiestä ja niiden mukana laivan kapteeni. Bufettineiti viittasi kohteliaasti Perttiä istumaan.
Pertti istahti lengosti plyyssipenkille ja tilasi jotain suuhun pantavaa. Neiti toi lämmintä vettä ja konjakkia. Sitte hän asettui ihailemaan syrjästä tiskinsä takaa Perttiä.
Pertin verevät posket, kiharainen musta tukka ja sametinpehmoiset silmät ihastuttivat tyttöä. Pertti sen huomasi juomaa itselleen valmistaessaan ja nauroi tytölle. Tyttö nauroi takaisin. Taas oli Pertti valloitusretkellä naismaailmassa.