Pertti olikin tehnyt koko laivamatkansa ostamatta ravinnokseen niin leivän muruakaan.
Tiheä oli sisäsaaristo, jonka läpi laiva paraallaan risteili.
Vaikkapa olikin jo myöhäinen syksy ja puut varistaneet pois kesäntuoreet lehtensä ja nurmikot olivat kulonkellervät, niin silti oli tuossa saaristossa miellyttävä lumous. Sillä nyt oli yksi sellaisia päiviä, joina syksy kuolee ja talvi syntyy. Kylmän yön jälkeen paistoi aurinko kirkkaasti ja pani kimaltelemaan jäähileiset ruohot ja talven ensi huurteesta hohtavat oksat. Kaikkialla oli kuulakasta kirkkautta, keveää kimmellystä ja heijastusta. Vesi oli tyven ja kirkas ja ilmassa kantava kaiku.
Sieltä ulompaa pilkisti kaupunki, suuri ja komea. Kun Pertti näki laivatelakan, suuren konepajan ja monet höyryalukset satamassa, riemastui hän. Tämähän oli juuri hänen kaupunkinsa! Hän tunsi suonissaan kiihtyvän uuden elämän. Kaikkialla oli vilkkautta, oli suuria rakennuksia, komeita ihmisiä kalleissa puvuissa, oli elämää, elämää, minne päin tahansa hän silmänsä siirsi.
Innostuksissaan ei Pertti enää muistanut bufettityttöäkään, joka oli hänelle niin paljon hyvyyttä tarjonnut. Suru silmissä se katseli Pertin laivasta poistumista hyvästiä jättämättä hänelle, ja meni sitte pienen hyttinsä loukkoon itkemään. Ja siellä hän itki ja huokasi syvään, kauvan ja valittavasti.
Mutta ajurin rattailla sillä välin Pertti ajoi kaupungin katuloita jonnekin majapaikkaan. Yhtenä siinä saatossa hän mennä viilätti hynttyineen, minkä matkustavien ajurit muodostivat.
Ajettaessa oli Pertin silmälle näkemistä: kauppapuotien suuria akkunoita monemmoisine ylellisyyksineen, upeita taloja, ohikiitäviä ihmisiä, univormuniekkoja, koreita tyttöjä, rikkautta, loistoa, ylpeyttä.
Tämä hurmasi Perttiä, huumasi ja ihmetytti.
VI LUKU.
Pertti seisoi Strangin tehtaan konttorin oven suussa odottamassa, että häntä huomattaisiin. Konttori oli insinöörin omassa asuinrakennuksessa. Konttorihuone ei ollut mikään suuri eikä loistava. Siellä olivat seinät täynnä pieniä puulaivapuolikkaita, muita malleja ja piirustuksia. Puoli tusinaa miehiä siellä aina hääri piirustusten ääressä ja konttoritointa varten oli toisia. Työtä tehtiin siellä hiki päässä, kun tarkoin tunnettiin isännän luonne. Ainoastaan kassakaapin kellon kilinä sitä avattaessa ja suljettaessa oli kuuluvampi äänen ilmaus tässä hiljaisessa työpaikassa.