Sen kysymyksen on Pertti jo monesti itselleen tehnyt. Ja yksinäisyydessä puolipimeässä ja kylmässä huoneessa se kysymys kohoaa hänen sieluunsa painostavan raskaana. Hänen piti päästä ylenemään maailmassa. Sitä varten hän lähti. Mutta miten hän täällä ylenisi?
Valurimestarille hän on jo ostanut useampia konjakkipulloja, mutta siitä ei näy suuria ylennyksiä heruvan. Mestari halveksii häntä, kun hän ei osaa ruotsia. "Soomen aasiksi" vain puhutteleekin. Ensi näkemältä aikoi Pertti ottaa sepän, tuon rautatorvi kuuroparan, joka saarnasi, leikilliseltä kannalta. Mutta se on omituinen mies. Yhtenään pakinoipi elämän kurjuudesta ja ihmisten kelvottomuudesta. Kiroaapi jokaisen rajumman suonen tykinnän, mikä kuohahtaa nuoressa ruumiissa, sen kaikkein pahimmalla nimellä. Kuudetta käskyä selittää hänelle sellaisella terävällä äänellä kuin näkisi hän Pertin läpi munaskuihin asti.
Tämä kaikki on Pertistä ikävää ja vastenmielistä. Kun olisi edes sellainen puhdas ja siisti asunto kuin Toivosessa. Mutta tällainen kylmä talli! Ei ole tarpeeksi valoa, ei lämmintä, ei kelvollista vuodetta edes. Kohmettuneena hampaat suussa kalisten saa aamulla herätä ja nieleksiä yöllä suuhun kohonnutta vettä saamatta lämmintä kahvikuppia niinkuin aina Toivosessa. Ja tuon kuuroparan lähenteleminen vaivaa häntä. Miksi se aina puhuu hänelle kuudennesta käskystä?
Olisi sitte jokukaan, jonka kanssa voisi olla lähempi tuttava! Mutta ei ole ketäkään. Viilari Ilo sairastaa vuoteen omana keuhkotaudissaan. Ja Iivari poika on kuin unissaan kävelijä sen johdosta. Ei kuule mitään, tuskin näkeekään. Valuriverstaassakin on äänetön ja hajamielinen. Lomahetkinään vetää "Sotahuudon" taskustaan ja lukee sitä. Toisinaan sadattelee tehdasta ja koko maailmaa. Ja "saksalainen sika" hänen mieltään varsin karvastelee.
Saisihan niitä tuttavia hän, Perttikin, kun joisi ja pelaisi korttia. Mutta niitä kahta viettelystä tahtoo hän karttaa. Sentähden hän sepän luona tyytyy asumaankin, kun saa olla rauhassa juomareilta ja pelureilta. Ei ole tehtaalla muita juomattomia miehiä kuin jokunen pelastusarmeijalainen.
— Hyi sentään tätä ikävyyttä, tätä kolkkoutta, tätä alennusta! hymähtää Pertti itsekseen ja kohentelee suuressa rikkinäisessä pesässä likomärkiä puupölkkyjä, joissa tuli veltosti tuikahtelee.
Pertti ymmärtää jo, että hän erehtyi laskuissaan, kun hylkäsi Toivosen Maijun ja käänsi selkänsä entiselle konepajalle.
— Maiju olisi pitänyt naida ja sovittaa eukko, äännähtää hän itsekseen mietteidensä lopulla.
Hän nousee huoneessa kävelemään lämpimikseen, kävelee pitkään ja kauvan. Lattialaudoista joku narahtaa hänen askeltensa painosta, kun ovat huonot ja lahoneet. On tämäkin muka suuren tehtaan työmiehen asunto ja oikein tehtaan puolesta! Maaseuduilla on vaivaistalokin kodikkaampi kuin tällainen hatara ja autio talli.
Tällaista on Pertillä yksinään olo. Kun seppä on kotisalla, ottaa olo toisen muodon. Seppä istuu vanhan merimiesarkun päällä ja lukee ääntään vapisuttaen "Sotahuutoa".