— Miks'ette kirkossa käynyt?
— Kävin kyllä. Mutta se jumalanpalvelus ei minuun pystynyt. Se oli liian hienoa ja pinnallista. Se oli kuin jo valmiille vanhurskaille aivottu. Urut soivat kyllä kauniisti, pappi messusi kauniisti ja saarnasi ulkomuistilta, kynttilät paloivat kristallikruunuissa ja ihana alttaritaulu esitti Vapahtajan taivaaseen astumista, mutta minusta tuntui, että minunlaiselle ihmiselle ei siellä ollut Jumalaa. Toista oli kun olin armeijan kokoushuoneella. Siellä lamput läpättivät ilman puutteessa, siellä oli ahdasta ja yksinkertaista. Mutta siellä ei ollut sellaisia pyhiä, hurskaita, jumalisia harmaahapsipäitä, jotka pelottavat pois luotaan suuret syntiset. Veli siellä puhui veljelle, syntinen syntiselle. Siellä tunsin olevani kuin kotonani, kuin pajassani. Oli kyllä arkipäiväistä, mutta toverillista. Mitä siellä todistuslavalla puhuttiin, ymmärsin niin ihmeen hyvin ja voin sovittaa omaan itseenikin. Siellä lavalla kerrottiin vain paloja omasta syntisestä elämästäni. Voinhan siis samanarvoisena astua muiden joukkoon ja niiden rohkaisemana polvistua ristin ääreen. Aivan samaa ovat siellä muutkin tehtaalaiset tunteneet, jotka ovat tulleet pelastusarmeijalaisiksi.
— Mitähän jos olisi kerran lähteä sinne.
— Hää?
Pertti puhuu saman sepän rautatorveen.
— Voi lähde, hyvä mies! Sinullakin on syntejä, suuriakin. Olet rikkonut kuudennenkin käskyn.
Pertti punastuu, mutta ei puhu mitään. Seppä alkaa kuvata kuudennen käskyn suurta merkitystä yksinäisen miehen elämässä. Ja sitä riittää taas siksi illaksi. Mutta nyt on jo sepän puheessa ystävällisempi sävy. Pertti häntä kuuntelee tällä kerralla tuskaumatta. Ja Pertti on jo sitä mieltä, että kyllä tästä yksinäisyydestä pitää jonakin iltana lähteä pelastusarmeijan kokoushuoneelle. Vaikka ei muuta niin katsomaan.
Muutamana iltana tulee seppä kotiinsa mukanaan pienikasvuinen, valkohiuksinen, parraton ja laihankälkkä mies. Miehellä ovat pikkuiset, nauravat hiiren silmät.
Pertti katsoo kummissaan miestä ja huudahtaa:
— Eikö se ole Tappura?