— Mitenkä te oikeastaan tulitte pelastusarmeijalaiseksi? kysyi kerran Pertti sepältä.
— Sairastin tässä viime talvena. Olin kuolemaisillani. Lääkäri sanoi minun saaneen taudin epäterveellisestä asunnosta…
— Jo totisesti tällainen kylmä pöksä ei olekaan terveellinen.
— Hää?
Pertti sanoo uudestaan lujemmin.
— Tällaisiapa ne yleensä ovat tälläkin tehtaalla työmiesten asunnot. Hataroita ja kylmiä. Harvassa on kelvollinen tulisijakaan. Mutta työmiehen pitää tyytyä kaikkeen. Yli koko maailman hän on sorrettu. O'on ollut Suomessa jollakin muullakin tehtaalla ja nähnyt samallaisia hökkeleitä. Vähätpä välitetään työmiehestä. Jos hän kuolee, niin kuolkoon! Sijalle otetaan uusi. Onhan niitä varaa ottaa. Jos tänään kuolet, niin paikallasi tehtaassa on jo huomenna uusi mies.
— Noo, entä sitte?
— Hää?
— Entä sitte, kun sairastitte?
— Minä olin kuolla. Totisesti. Se oli kauheaa. Hoitamassa oli seppä Ylenin vaimo, joka on pelastusarmeijalainen, samaten kuin itse seppäkin. Se luki minulle "Sotahuutoa". Itsekin on selvä sanaa selittämään. Hän osasi kuvata synnin synniksi. Minä aloin asiata miettiä. Kun paranin, rupesin käymään armeijan kokouksissa. Yöt päivät tein tiliä itseni kanssa. Täällä sisälläni heräsi omatunto, jonka synti oli paaduttanut. Minä havaitsin tehtaalaisten elämän tyyten likaiseksi, joka tuo mukanaan ajallisen ja ijankaikkisen turmion. Yhtenä iltana menin rohkeasti todistuslavalle armeijan kokoushuoneella, todistin ja tunsin raskaan taakan putoavan hartioiltani. Siitä lähtien elin uutta elämää.