Lämmin kyynel kihoaa Iivarin silmäkuoppaan puheensa lopetettuaan. Mutta Pertti ei ymmärrä, mitä sanoisi hänelle. Pitäisi lohduttaa, mutta siihen hän on aivan kykenemätön.
— Sama tehdas, joka vei uhrikseen isän, viepi vielä lapsetkin, kuuli Pertti takanaan muutaman työmiehen sanovan.
— Lohdutahan, Iivari, itseäsi sillä, että on täällä ennen sinua jo joku toinenkin orpo valitellut, säesti toinen.
— Mitä niistä työmiehen valittelemisista! Kunhan aikasi kestät rähjätä vain, niin helpointa on olla parkumatta, puhuu kolmas.
— Ovat ne vaaransa veden päälläkin, sanoo lopuksi Pertti Iivarille muka lohdutukseksi ja alkaa kertoa hänelle laveasti, miten hänkin ylimaasta tervaveneessä alas tullessaan oli ollut hukkumaisillaan.
— Täällä on kuumaa, mutta siellä on märkää, naurahtaa muuan työmies Perttiä kuunnellessaan.
Iivari kääntää heille selkänsä ja tarttuu surullisena sankkoonsa.
Tätä valimoa voisi nimittää tuliseksi pätsiksi. Se on suuri, hämärä huone, jossa ovat korkeat uunit. Niissä takkirauta hirveässä kuumuudessa sulatetaan. Tuli lieskaa ja polttaa, kovan raudan velliksi venyttää. Ja tuota juoksevaa, sulaa rautaa saavat apulaiset metallisankoissa kantaa.
Pajaverstaasta kuuluu ryske ja räiske. Suuret ja pienet vasarat siellä paukuttavat, jotta kipunat kauvaksi karkaavat. Korvia särkee keskeymätön kohina ja tohina. Kaamealla jyskeellä muovailee monen tuhannen kilogrammin voimalla putoava höyryvasara hehkuvaa rautaharkkoa. Sen ääneen seottuu kalkutus ja kilkutus.
Sitte on viilaajien ja sorvarien iloton kasarmi. Siellä kitisee, sähisee, viilataan, sorvataan. Teräväkärkinen sorvinterä puree ja leikkaa kovaa rautaa kuin veitsi pehmoista puupalasta.