Tämä on taiteilijan vernissattu taulu, mutta vernissan alla on alaston totuus. Onko hänkin Frode, ihmismetsästäjä, onko hänenkin tehtaansa Grotte-mylly, joka survoo luita ja lihaksia, sydämiä ja aivoja niistä maailmansyöpää metallia, kultaa, jauhaakseen? Hänen on vastattava vaativalle omalletunnolleen…
Eteisestä kuului kopinaa kuin puujaloilla, kainalosauvoilla kulettaisiin. Ihmiskäsi tunnusti epävarmasti lukkoa hapuilevan.
Ovi avautui. Suurella kopinalla kainalosauvain avulla yksijalkaisena astui sisälle hento nuorukainen. Toinen jalka oli polvesta poikki sahattu ja tynki oli nahkatupessa.
Se oli Iivari Ilo, joka kolme kuukautta sitte sai tulikuumaa rautavelliä saappaansa täyteen tapaturmassa. Sairaalassa, jossa jalka oli poikki leikattu, oli hän saanut maata monen monta viikkoa. Ja nyt oli hän liikuntoa saadakseen lähtenyt itse nostamaan apurahaa tehtaan kipukassasta. Ensi kertaa näki häntä nyt insinööri tuon kamalan tapauksen jälkeen.
Karvas pala nousi insinöörin kurkkuun. Tuossa tuli syyttäjä, joka vasten silmiä äänettömästi ilmoitti hänelle: Sinä olet ihmismetsästäjä! Sinun konepajasi on mammoonamylly, joka jauhaa ihmisiä kullaksi!
Silmät kosteina meni insinööri poikaa vastaan, ja antoi hänelle ystävällisesti kättä. Poika loi suuret, siniset silmänsä häneen ja naurahti hyväntahtoisesti. Mutta se hymyily sai insinöörin silmät enemmän kosteiksi. Omatunto hänelle sanoi nyt, että hän oli tuolta nuorukaiselta raastanut elämän ilon, nuoruuden riemut ja syössyt hänet elämänsä hehkeimmässä keväimessä raajarikkoisuuden lohduttomaan yksitoikkoisuuteen, yöhön ja pimeyteen…
Poika lapsellisuudessaan hymyili kainalosauvoilleen, mutta insinööristä tuo hymy tuntui soimaukselta, joka huusi hänelle: Voi, miten paljon sinä minulta ryöstit! Katso näitä sauvoja, sinä ihmisten lihakset kullaksi lyöjä, ja ymmärrä, että sinä raastoit minulta koko elämäni arvon! Sinä veit minun jalkani, sinä, mammoonan kirottu iartaja! Sinun rautasi sen poltti, poltti sen ja koko elämäni silloin, kun sieluni valmistautui ottamaan vastaan elämäni parhaimpia sointuja: nuoruutta, lempeä, unelmia! Nyt minä olen ainaiseksi ruhjottu, raajarikko, ja saan elää toisten armoilla!…
— Kuinka Iivari nyt jaksaa? kysyi insinööri.
— Pahinta on, ett'en tahdo tottua näillä sauvoilla kulkemaan, vastasi Iivari, istuutui ja helisteli kainalosauvojaan yhteen.
Tuo kalina insinööriä hermostutti. Pahemmalta ei olisi kuulunut hänen korviinsa, jos poika olisi kalistellut toisiinsa jalan luitaan, mitkä jäivät sairashuoneeseen.