— Eikö ole ikävää ja aika pitkää, kun ei pääse vapaasti liikkumaan? kysyi taas insinööri.
— Voi, miten pitkää se on! huokasi Iivari surullisesti.
— Mutta elä kovin sure! Siten käy vain ikävämmäksi.
— Niin, kun sen voisi unhottaa, miten hauskaa silti oli tervennä ollessa. Mutta sitä ei voi. Ja silloin se tekee pahaa. Toisinaan mielii oikein itkettää.
— Miten äiti jaksaa? Pahoileeko hän kovasti.
— Enemmän se äiti pahoilee kuin minä itse. Se uskoo minun kovasti kärsivän. Eikähän se erehdykään. Kipu jo tosin on jalasta poissa, mutta muuten… Nyt en minä pääse koskaan merelle. Sinne suurelle valtamerelle, jonne aina olen ikävöinyt!…
Iivari ei jatkanut. Kyynel kihosi hänen silmäkuoppaansa.
Hän oli kaunis poika, vaikka nyt pitkästä sairaudesta laihtunut, kuivunut, kalvennut. Ja noihin suuriin, sinisiin silmiin olisi vielä jäänyt monen tytön sydän, joll'ei puujalka olisi tullut kammottamaan heitä.
— Kyllähän ne nyt alussa kaikki minua säälivät. Mutta entä kun vanhenen ja rumenen, niin silloin poikaviikarit näyttävät minua sormellaan ja huutavat ilkkuen: puujalka! puujalka!
— Ei Iivarin pidä nyt sellaista ajatella. Kuka hentoisi raajarikkoa pilkata?