— Onko teillä morsianta?
Maiju punastui nyt korvanlehtiinsä asti. Ja hänen piti kääntyä pois Pertistä.
Pertti mietti, miten mahtaisi olla edullisinta sanoa ennenkuin hän vastasi.
— Ei ole sitäkään.
Toivoska jäi mietteisiinsä. Mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, että hän kohta hylkäsi mielessään olevan mietteen mahdottomana: Maijua ei tarvitsisi häneltä — konepajan työmieheltä! — pelätä… Ja tulolähde olisi hänelle kyllä tarpeellinen. Entiset säästöt hupenivat yhtenään, sillä pitsin kutominen kaupungin rouville, jota hän työnään Maijun kanssa harjoitti, antoi liian vähän. Tätä oli hän jo monesti salaisesti itsekseen huolehtinut.
— Näytättehän siivolta pojalta. Mutta se teidän työnne on niin likaista, niin likaista… Tahraatte huoneenkin.
Samaa oli jo Perttikin aprikoinut silmäillessään niin ruti puhdistettua huonetta. Mutta tähän hän kuitenkin halusi päästä asukkaaksi. Sydämensä pohjukoilta oli hänkin komeilevaisuuteen kiintynyt. Ja entä jos Maijulla ei vielä olisi sulhasta niinkuin ei hänelläkään morsianta!
— Eikö siis sovi teille asukkaaksi minunlainen mies? En vuokralla tingi.
— No en tiedä. Kunhan ette tahrisi huonetta. Likaa ja rottia minä inhoan.
Toivoska puhui silti jo puolittain myöntyvästi Pertin kaunis ulkomuoto oli niin ihastuttava. Harvapa se nainen, joka noin komealta mieheltä kieltäisi sellaista kuin huonetta. Saati sitte Toivoska, joka muutenkin pani niin paljon arvoa ulkonaiselle somuudelle.