— Ehkä vain nauraisi sellaisilla häillä.
— Sinä nyt olet itsepäinen! Mutta minä tahdon olla hieno mies ja morsiameni pitää olla samanlainen…!
Anna naurahti.
— En toki minä elähtänyt ihminen rupea naurunalaiseksi. Eläkä rupea sinäkään!
— Anna! Minä olen lapsuudessani syönyt pettuleipää, mutta häissäni minä tahdon syödä hunajakakkua. Poikasena olen kulkenut repaleissa ja ryysyissä, mutta täst'edes tahdon minä käydä verassa ja silkissä. Minulla on oikeus siihen. Omalla kyvylläni, tarmollani ja tahdollani olen nostanut itseni rahvaan rapakosta. Ja sentähden minä nyt tunnen suurta nautintoa näyttää koko maailmalle, että olen herrasmies, jolla on makua ja sivistystä. Hennotko, Anna, kieltää minulta tätä nautintoa elämäni ihanimpana iltana, hää-iltana?
— Mutta olemmehan jumalisia, joille ei sovi turha koreileminen.
— Toivon, että hyvin säästellen kutsut noita "armeijalaisia" häihimme. Eivät ne osaa käyttäytyä ihmisten ilmoissa.
Annalla karahtivat jo kasvot verekkäiksi ja hän tiuskasi:
— Mitä sinä nyt lavertelet? Ne ovat juuri niitä, joita minä kutsun häihin.
Jo huomasi Pertti paraaksi olla vaiti.