— Eihän ihmisen jumalisuutta mitata tuolin mukaan, jolla hän istuu. Häihin katsoen minä mukaun sinun vaatimuksiisi. Mutta on minullakin vaatimukseni, johon sinun täytyy mukautua, ellet tahdo kohta eripuraisuutta välillemme.
Anna katsoi hämmästyneenä Perttiä.
— Mikä se on?
— Se että häät pidetään tavallisten menojen mukaan. Ei mitään pelastusarmeijalaisia juhlimisia. Insinööri Strang ei niitä kärsi ja hänet minä tahdon kaikessa tapauksessa häihini.
— Se on muotoasia. En ole koskaan pannut päähäni armeijalaisen hattuakaan, ja tässäkin kohdassa voi jäädä tuo muotopuoli syrjään. Se ei loukkaa uskonnollista tunnettani. Siinä suhteessa saa tahtosi tapahtua. Ja näin me päästään sovintoon.
Pertti oli hyvillään, että Anna sentään myöntyi hänenkin tahtoonsa. Päätökseksi jäi, että häät pidetään pienet ja vaatimattomat tavallisten menojen mukaan.
Kun Pertti oli lähtenyt pois, tunsi Anna kipeää tunnetta. Hän oli tullut huomaamaan, ettei Pertti olekaan tosi "armeijalainen". Koko hänen uskonnollisuutensa on ollut häntä vain ulompaa koskettava tunteiden laine, joka jo on tyrehtynyt. Niin päätti Anna. Ja se oli hänestä sanomattoman paha… Silloin hän — voi silloin hän olisi ollut niin onnellinen, jos Pertti olisi ollut mieleltäänkin se, joksi hän oli häntä luullut…!
Yht'äkkiä joutui Anna syviin mietteisiin. Outo kysymys pulpahti hänen sydämessään: eikö hänen rakkautensa Perttiin ollutkin vain synnillistä, sitä vanhaa intohimoa, jonka käsissä hän oli nuoruutensa ajan kitunut? Eikö se ollut aistillista halua antautua nuorelle miehelle? Jos ei se sitä ole, niin miksi ei hän kohta eroa Pertistä, kun hän näkee, ett'ei Pertti olekaan uskonnollinen, vaan huima maailman lapsi? Oman onnensa ja sielunsa rauhan tähden hänen pitäisi se tehdä nyt, kun vielä on siihen tilaisuutta. Erota ijäksi!…
Anna alkaa itkeä. Ristipäiset tunteet raatelevat hänen sieluaan. Hänen silmiensä eteen esiintyy hulivili tyttölepakko, joka juoksee tanssista tanssiin, yhden nuoren miehen käsivarrelta toisen käsivarrelle. Se on kirjavan koreassa puvussa ja kultaiset koristeet korvalehdissä. Se liehuu ja leijaa, polkee huimassa tanssin tahdissa lattiaa ja nauttii nuoren miehen koskettamisesta. Ja tuossa tytössä tuntee hän itsensä. Kyllä häntä tanssitetaan kovastikin, mutta pitempiin keskusteluihin ei kukaan nuori tanssittaja hänen kanssaan antau. Ja hän tekee sen havainnon, että nuoret miehet hänen selkänsä takana nauravat hänellä ja toisilleen silmää iskevät, häntä tarkottaen. Häntä suututtaa. Uhallakin hän tahtoo saada sulhasen itselleen. Ja sitte ilmaupikin ruma keski-ikäinen mies, jolla on surulliset, vetiset silmät, ja kädet jääkylmät ja kosteat, mikä pyrkii hänen tuttavuuteensa. Pelkästä oikusta hän rupeaa sen morsiameksi ja menee naimisiin miehen kanssa, jonka voimat ovat aivan riutuneet. Mutta se on ärtyinen ja hermostunut. Heidän välinsä rikkoutuvat ja hän itse etsii ajan kuluketta nuorten konttoristien seurassa. Hänen avioliittonsa ei vastaa hänen toivomustaan. Hän alkaa mielessään hautoa ajatuksia, joita itsekin häpee. Valmis miehen myrkytyssuunnitelma on jo tehty ja siihen saatu osakkaaksi oma nuori konttoristi, joka miellyttää häntä. Mutta hänen miehensä kuoleekin äkkiä ennen aivottua tekoa. Hän joutuu hirveihin omantunnon vaivoihin. Vainaja kummittelee hänen silmissään eikä hänellä ole yön eikä päivän rauhaa. Hän lukee raamattua, rukoilee, käy kirkossa ja erilaisissa hartauskokouksissa, mutta sielun paino ei poistu. Lopulta tulee hän pelastusarmeijaan, "majuuri" Andersson hänet kääntää omilla tempuillaan. Mutta siitä saakka on hän tyynnytetty.
Haluaako hän uudelleen ajautua intohimojen raadeltavaksi ja antautua miehelle, jonka suudelma polttaa huulia ja jonka näkö saa hänen verensä kuumana kiehumaan? Anna ei osaa vastata. Onko hänen rakkautensa vain intohimoa?