Kaikki säikähtivät kuin salama olisi tuvan pirstonnut.
Juopuneet selvisivät, tytöt taas häpesivät, miehet huusivat, naiset itkivät. Toiset ottivat kiinni murhaajan; toiset koettivat hoitaa murhattua. Työnneltiin toisiaan, tuupittiin ja hätäiltiin. Ja kun ensi sekasotkusta selvittiin, huomattiin, että murhattu oli Karvisen isäntä ja murhaaja Lois-Maijan isä.
Molemmat olivat he olleet liikutettuja. Murhaaja oli kantanut isännälle vihaa jo vuosikymmenin tyttönsä tähden.
Nämä olivat viimeiset köyritanssit Orjasaaressa.
XIII LUKU.
Tuon murhatapauksen jälkeen koulupiirin ihmiset olivat hyvin peloissaan. Olihan murhattu pitäjän ensimäisiä isäntiä ja kaikki hänestä olivat pitäneet. Taas murhaajaa vihattiin ja hänen oma vaimonsa kirosi häntä. Yleinen mielipide tuomitsi murhaajan kaikkein katalimmaksi raukaksi, joka kehtasi oman isäntänsä murhata, vaikka tämä aina oli ollut hänelle hyvin hyvä. Murhaaja oli ollut synkkämielinen jo monen monta vuotta. Mutta muuten kirjan mies ja uskonnollisuuteen taipuva. Monta sanaa viikossa hän ei puhunut eikä juuri ihmisten seuroissa viihtynyt. Ei kiroillut, ei juonut, eikä juuri naisiin katsonutkaan.
Kun Hannes kuuli murhan, oli hän sydänjuuriinsa asti liikutettu.
— Kävikö isäntä Karvinen muulloin köyritansseissa? kysyi hän sanantuojalta.
— Joka vuosi hän oli niissä, kuului vastaus.
Hannes tyyntyi. Tuo Karvinen olisi varmaankin ollut pohjaltaan oikein kelpo mies, mutta salainen synti hänet tuhosi. Hän oli niin elämänhaluinen, niin kovin elämänhaluinen, hänen suonissaan kuohui voimakas veri, mutta nuoruudessa sen veren suuntaa ei osattu oikein ohjata. Ja se oma veri hänet tuhosi, se liian voimakas elämänhalu, joka jo hänen kasvoissaan leikkien säteili.