— Valitan, että me rupesimme valtioviisaiksi. Minä tunnustan kykenemättömyyteni, vaikka olenkin valkeat hiukset päähäni saanut. Ja uskon tällaisessa asiassa aina auktoritettiin.
— Jos omaa vakaumusta ei kunnioiteta, niin minä vaikenen. Mutta minä luulin rovastin jotain sellaista tällä neuvottelulla tarkoittaneen, ja sentähden rohkenin sanoa ajatukseni, puhui Hannes.
Rovastilla yhä enemmän silmien ympärystät punottivat. Hän hieroi tuskauneena, mutta syvästi itseään hilliten, käsiään ja koki hymyillä.
— Mitä mielipidettä muut ovat? Mitä sanoo pastori? kysyi taas rovasti.
— Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin…
— Rakas veli, nyt ollaan politikassa.
— … Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin tämä asia ei kuulu minulle. Enkä tahdokaan olla politikko…
— Niin juuri. Meidän ei tarvitse politikoida, kun emme ymmärrä… Oikein pastori! huudahti rovasti.
Pastori hymyili kuin pieni lapsi, jota kiitetään siitä, että on kiltti.
— Entäs muut opettajat? kysyi rovasti.