Neuvottelu oli loppunut.
— Sovimme, että pastori sen lukee, sanoi vain rovasti lopuksi.
Eikä tuolla hermosairaalla ollut voimaa vastustaa.
Kaikki lähtivät pois. Mutta pastori hämäyneenä oli ottanut eteisessä Hanneksen kalossit. Tuli tielle niitä vaihtamaan takaisin ja samalla pyysi Hannesta tulemaan luoksensa.
Hannes lähti. Rovasti näki sen ikkunasta.
— Se merkitsee pahaa. Kaupilla on enemmän järkeä kuin noilla toisilla yhteensä. Mutta hän näkyy olevan kapinanhenki seurakunnassani, puhui rovasti itsekseen.
XV LUKU.
Pastorin muassa tuli Hannes hänen kotiinsa. Vastassa ovella oli kuusi pikisilmä poikaa, tuskin tuuma erotusta niiden pituudessa. Lapset olivat puetut niin, että outo olisi kysynyt, ovatko nämä säätyläis- vaiko talonpojan lapsia. Sillä päähineet ja joku muukin vaateparsi ilmoittivat edellistä, mutta alapuoli ruumista jälkimäistä. Rouvakin tuli esille hiilisilmineen ja luukasvoineen. Hän oli laiha ja kalvakka ja viimeisillään kantoi seitsemättä kodin sulostuttajaa. Hänen hartioillaan oli punaruusuinen saali, joka lisäsi värien kirjavuutta hänessä. Häntä olisi luullut ensi näkemältä paremmin kuleksivan sirkusmatkueen tai hoijakan emännäksi kuin maalaispastorin rouvaksi.
Opettaja vietiin saliin istumaan. Siellä oli kuluneita vanhoja huonekaluja, joiden koristelemisesta omamakuisilla piirustuksillaan lapset olivat pitäneet huolta. Lakastuneet tapeetit seinillä ja katto liasta kellervä. Huonekalujen joukossa oli tavaralaatikoitakin, mutta jollain pumpulivaatteella verhottuina.
Lattiasta nousi viima jalkoihin ja paraallaan lämpiävä uuni laski savua sisälle.