Kun rovastin asunnon väljistä ja komeista saleista, joissa oli ensi luokan huonekalusto, siirryit pastorin vaatimattomaan majaan, sait huutavan käsityksen elämän ristiriidasta: niin siellä ja näin täällä!
Hanneksesta tuntui istuessaan vanhalla täytetyllä tuolilla kuin täällä joka sopessa köyhyys itkisi äänetöntä, lohdutonta itkuaan.
Mutta lapset olivat villit ja raisut. He edustivat tervettä elämää kaiken tämän näivettymisen keskellä.
Pastori esitteleytyi sinuksi, koetti olla ystävällinen ja hiljenteli lasten raikuvaa ääntä.
Ensi tutustumisen jäljestä rouva meni kyökkipuolelle.
— Antaisitko minun vielä lukea sen kirjeesi? pyyteli pastori.
— Aivan mielelläni.
Pastori luki, vavahteli ja luki. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, mutta hän koetti salata sitä opettajalta.
— Sinä olet vielä nuori ja onnellinen ja uskallat vastustaa, sanoi hän sitten Hannekselle pehmeällä äänellä.
Hannes ymmärsi pastorin mielialan. He olivat hyvän aikaa vaiti. Huoneessa oli syvä hiljaisuus, sillä lapset olivat kadonneet kyökkipuolelle.