— Rovasti uhkasi minua kahden kesken viran menettämisellä, ell'en lue sitä lakia, sitä asevelvollisuuslakia kirkossa, puhui sitten pastori, pani kätensä ristiin ja tuijotti lattiaan.
— Ja virka on jokapäiväinen leipä, huomautti Hannes.
— Niin on. Se on noiden pienten raukkain välttämätön turva.
— Saavat vielä nekin, kun aika tulee, potkuja raa'an aliupseerin saappaan rautakoroista.
— Mutta silloin he jo… he jo… jaksavat… kärsiä…
— Isä! Elä kasvata lapsiasi vieraan orjiksi! Pastori katsoi Hannesta pitkään ja mietti.
— Mitä sinä arvelet tuosta lukemisesta? Onko se minun tehtävä?
— Ei, ja vieläkin: ei.
— Mutta jospa ottavat viran. Minä olen hermotautinen ja noin monen lapsen ja vaimon tuki. Tämä on minulla vasta ensimäinen vakinainen paikka. Olen kuljeksinut kuin mustalainen paikasta toiseen siitä asti kun minut papiksi vihittiin. Muutamissa ollut jonkun kuukauden, muutamissa puoli vuotta ja muutamissa vuodenkin. Perhe kasvoi, mutta yhtenäisiä muuttoja. Ei oikeata kotia missään. Hermostoni pilaantui, mutta sitä ennen sain tämän vakinaisen paikan. Ja tässä nyt istun neljättä vuotta ja lämmittelen sentään oman kodin hohteessa. Ei tässä ole mitään ylellisyyksiä, mutta on sentään taattu leipä ja vakinainen asuntopaikka. Minä tunnen kodittomuuden, sen mieronkierron kurjuuden, sen maantien matkailemisen ja tuskalliset muutot suuren lapsijoukon kanssa rautateillä kolmannen luokan vaunuissa, joissa työmies nostaa lapseni penkiltä istumasta ja istuu itse sijalle. Minä olen mies, jota elämä on nöyryyttänyt sormenpäitä myöten. Olin minäkin kerran nuori, näissä kalpeissa kasvoissa oli verta ja tässä pienessä ruumiissa terästä, mutta huolet ja vastoinkäymiset, sairaus ja velkataakka nostivat hartioilleni elämän painon paaden ja minä näännyin sen alle… näännyin sen sanan kokonaisessa merkityksessä… Mutta nyt minulla sentään on tarjota vaimolle ja lapsille koti… pysyvä koti… ja se on sanomattoman paljon sille, joka sen oikein ymmärtää… sille, joka on koditonna puolitoista kymmentä vuotta harhaillut… Tämä on liian avomielistä ensi kohtaukselta… Mutta sinä olet viisas ja näet kaikki, vaikka minä en puhuisikaan… Kävellään vähäisen!
Pastori tarttui kainalosta Hannesta ja siinä he kävelivät käsi kynkässä veljellisesti salin siltaa.