— Tämä sali on lattiasta kylmä, jotta pitää olla väliin liikkeessä… varsinkin minun raukan. Ja kuitenkin olen minä tässä onnellinen…! Jokohan nyt tämän onneni veisivät… veisivät köyhän miehen ainoan karitsan… Rovasti on kapitalisti… suurta sukua… kymmeniä tuhansia pankissa… minä poloinen pienen talon ja köyhien sivistymättömien vanhempien lapsi… Ei minulla ole elämältä suuria vaatimuksia… Aina olen oppinut tyytymään niin vähään… Helsingissä luin kovassa puutteessa… ja sitä puutetta kesti aina näihin päiviin asti… Mutta tänä vuonna sain viimeisen luku velkani maksetuksi ja nyt meille alkaisi runsaampi aika… saisimme uusia huonekalujakin… näethän, miten kurjat nämä vanhat ovat. En mieli kehdata rovastia käskeä niille istumaan… hän kun on niin herramainen ja arvosteleva ja hieno. Minulla olisi monta kertaa paljon helpompi olla, ellei hän olisi niin hieno ja komea… Minä sinuun miellyin, sillä sinä olit ensimäinen henkilö, jonka minä kuulin uskaltavan häntä vastustaa… ja näin suuressa asiassa… Rohkeus on jotain suurta ja kaunista… mutta minä poloinen… en ole uskaltanut pitäjäläisiltä pyytää korjauksiakaan tähän kappalaisen puustelliin. Tallissa putoaa kohta katto alas… navetassa pullistuvat seinät ja lehmät näkevät kylmyyttä… mutta sentään… sentään on se niin hauskaa, että kulkurikin sai itselleen hevosen ja puoli kymmentä lehmää. Kun minä kuulen hevoseni hirnuvan ja lehmäni ammovan, ottaa se korviini niin rakkaalta, että minä aina riemuitsen… Liekö se liiallista mammonan rakkautta…? Mutta kun kerran Jumala on kotieläimet ihmisen tarpeeksi luonut, min lienee minullakin oikeus joitakin sellaisia omina helliä.
Hannes kummasteli, miten puhelias pastori täällä kotonaan oli, vaikka siellä rovastin luona oli niin umpimielinen.
Hän oli täällä todellakin onnellinen.
— Mutta meidän pitää saada puita lisää uuniin.
Pastori huusi palvelijalle. Se toi kuivia koivuhalkoja. Ne pian rehahtivat räiskyvään paloon ja lisäsivät kodikkuutta.
— Me siirrymme tähän uunin eteen istumaan. Hiiloksen ääressä on niin kodikasta… lämpö kun suloisesti jäseniin paistaa ja hämärä alkaa laskeutua. Silloin sen vasta ymmärtää oman kodin arvon.
Pastori siirsi pari tuolia uunin eteen ja niille he istuutuivat.
— Uuni tosin vähän laskee savua sisälle. Mutta se antaa vain tunnon kuin istuisi nuotion äärellä metsässä ja kuuntelisi ihania satuja… niinkuin ennen lapsina kuviteltiin. Sinä varmaan naurat minulle, että minä olen vieläkin niin lapsellinen…
— En ollenkaan.
— Kohta saamme teetä. Siirretään tähän tuoli äidillekin. Noin. Nyt meitä on tässä kolme serviettiä, niinkuin kai suuressa maailmassa sanottaisiin tällaisesta pienestä seurasta, joka hiiloksen ääressä juo iltateensä.