— Mutta uskooko Maija nyt jaksavansa voittaa synnin?
— Niin luulen. Sillä kun entinen elämä tulee mieleen, niin silloin samassa on silmissäni isä raudoissa vangin vaatteissa ja Karvisen isäntä murhattuna puukko kyljessä. Se tapaus siellä tanssituvassa on poltettu sieluuni tulikirjaimilla. Luulen, että olen voittanut synnin. Minä häpeästä vapisen, kun ajattelenkaan entistä.
— Tämä kaikki on hyvin hyvä.
— Ja kun minä pääsen siellä kaupungissa palvelukseen, ostan säästörahoillani isälleni parempaa ruokaa. Sitten palaan tänne ja pyydän opettajan kirjoittamaan anomuskirjan keisarille isän vapauttamisesta. Antaahan keisari minulle takaisin isän.
— Kun Maijan isä hyvin vankilassa käyttäypi, niin kyllä vankilan tirehtööri sellaisen anomuksen kirjoittaa.
— Sillä ei isä ole tavallinen murhamies. Ymmärtäähän sen jokainen. Suuresta, voittamattomasta sielun tuskasta teki liikutettuna niinkuin teki. Minä murhasin ensin hänen sielunsa…
Maija heltyi itkemään. Hannes kummasteli Maijan selvää ymmärrystä ja syvää tunnetta. Ja hän ajatteli, että tässäkin olisi ollut oiva ihmisen alku, mutta… mutta.
— Ja minun pitää kaikkein ensiksi saada anteeksi isältä… sitten vasta uusi elämä minulle valoisana avautuu. Minä olen vielä voimakas ja jaksan tehdä työtä… enemmänkin kuin joku toinen. Jos vain sielläkin ihmiset auttavat, niin isä ja minä saamme vielä takaisin paljon. Hyvästi nyt, opettaja.
Maija meni. Mutta Hannes jäi kummalliseen mielentilaan.
— Siis Karvisen ruumiin yli ojentavat isä ja tytär sovinnoksi toisillensa syntiset kätensä. Miten kummallinen on elämä? puhui Hannes itsekseen.